Paikallisuutiset

Ilman lähipiirin tinkimätöntä tukea anttilat, kakot ja ohtamaat eivät olisi maailmanmestareita – Huippusuoritukset syntyvät tekemisen ilosta, pahin reaktio lapsen harrastamiseen on vanhemman välinpitämättömyys, tuumaa Keski-Pohjanmaan konservatorion opinto-ohjaaja Juhani Koivisto

Suomen Leijonien kaikki ällikällä lyönyt maailmanmestaruus on virittänyt monen nuoren harrastajan sydämessä suuria unelmia, ja seuraavan kauden alkaessa kiekkoseuroihin on taas tarjolla uusia menestyksennälkäisiä junioreja enemmän kuin niiden riveihin mahtuu.

Muutamat harvat heistä tavoittavat unelmansa, suurin osa joutuu tyytymään vähempään. Kilpaurheilussa jyvät seulotaan akanoista jo hyvin nuorella iällä. Myös musiikinharrastajaksi pyritään yhä useammin maine ja menestys mielessä, mutta huipulla on tilaa vain harvalle.

Urheilupuolella kovimmat paineet ovat niin sanotuissa varhaisen erikoistumisen lajeissa kuten jääkiekossa, taitoluistelussa tai joukkuevoimistelussa, joissa ura tehdään tyypillisesti nuorena. Myös musiikissa, varsinkin tiettyjen soitinten kohdalla, valinnat tehdään varhain ja harjoitteluun uhrataan paljon aikaa.

Mitalijuhlien tv-kommenteissa muistettiin ohimennen myös kultajoukkueen perheitä.

Huipputasolle pyrittäessä kotijoukkojen panoksella onkin korvaamaton merkitys. Ilman lähipiirin tinkimätöntä tukea anttilat, kakot, salliset, ohtamaat ja muut pelaisivat todennäköisesti aivan muissa kaukaloissa.

Kokkolan Jymyssä 2006 ja 2007 syntyneitä joukkuevoimistelijoita valmentavaPäivi Iivonen toteaa, että erityisesti kilpaurheilua harrastavan lapsen jaksamisen lähtökohta on, että vanhemmat pyörittävät perusarkea.

– Olennaista on suunnitelmallisuuden opettaminen sen suhteen, kuinka arki, koulu ja harrastus yhdistetään, Iivonen sanoo.

Iivosen mukaan vanhempien roolina on myös opettaa sitoutumista harrastukseen.

– Vaikka lapsi ilmoittaa, että jäisi mieluummin leikkimään kaverien kanssa kuin menisi harjoituksiin, vanhempien kuuluu kannustaa lähtemään, koska olemme päättäneet aloittaa tämän ja viemme se loppuun.

Joskus vanhempien tuki voi mennä överiksi ja kannustus muuttuukin painostukseksi. Useimmat urheiluvalmentajat ja soitonopettajat tuntevat tapauksia, joissa lapsen harteilla lepäävät yksin vanhempien odotukset. Kaukalon reunalla valmentajalle karjuva vanhempi on tästä klassinen esimerkki.

– Myös musiikkialalla on paljon tällaisia tarinoita, myöntää Keski-Pohjanmaan konservatoriossa opinto-ohjauksesta vastaavaJuhani Koivisto.

Koiviston mukaan myös harrastamaan pakotetuista on voinut tulla loistavia soittajia, ainakin teknisesti.

– Mutta on eri asia, kuuluuko soitossa tekemisen ilo. Painostuksen jäljet voivat näkyä muilla elämänalueilla. Kaikkein pahinta voi kuitenkin olla aikuisten välinpitämättömyys, Koivisto puntaroi.

Myös Iivonen painottaa lapsen oman motivaation merkitystä.

– Oli kyseessä mikä tahansa harrastus, motivaation pitää tulla siitä, että lapsi itse tykkää harrastuksesta. Jos lapsi tulee harjoituksista hyvällä tuulella ja kertoo, että on ollut kivaa, se kertoo toiminnasta paljon.

Vanhemmat saavat sekä Iivosen että Koiviston mielestä kannustaa myös palkitsemalla, mutta molemmat soisivat palkintojen liittyvän harrastukseen. Raha ei yleensä ole hyvä vaihtoehto.

– Esimerkiksi joukkuevoimistelussa harjoittelu vaatii puuduttavankin paljon toistoja, mutta palkinto tulee sitten onnistumisista näytöksissä ja kisoissa, Iivonen sanoo.

Vaikka harrastamisen maailma on muuttunut entistä tavoitteellisemmaksi, suuri osa lapsista ja nuorista harrastaa edelleen ihan vain huvikseen. Monelle tärkeintä on tekeminen, toisten kanssa yhdessä oleminen, uuden oppiminen ja onnistumisen ilo.

Päivi Iivonen korostaa, ettei harrastamisen todellakaan tarvitse tapahtua kilpatasolla. Tärkeintä on, että lapsella on mielekästä tekemistä.

– Urheiluseuratoiminnassa kilpaurheilu valitettavasti korostuu, kun valmentajista on pulaa ja harrastelijaporukoille ei löydy vetäjiä. Se ei tarkoita, että harrastaminen omaksi iloksi olisi vähempiarvoista.