Kotimaa

Mies heilautti kättään ja hetken päästä hän oli kuollut – Reijo Linnola on nähnyt vuorilla läheltä turhia kuolemia

Reijo Linnola oli vuorikiipeilemässä Pohjois-Amerikan korkeimmalla vuorella Denalilla, kun hän joutui todistamaan traagista tapahtumaa.

Pieni lentokone oli tuonut Linnolan nelihenkisen retkikunnan jäätikölle.

– Siellä sitten ollaan ihan itsekseen, ennen kuin kone tulee hakemaan kolmen viikon päästä. Kaikki tarvikkeet pitää olla mukana, hän kertoo.

Olot ovat Alaskan vuoristossa yleensä kovat, niin tuolloinkin. Elettiin toukokuuta vuonna 2009. Kovassa tuulessa -25 °C astetta vastasi 45 pakkasastetta. Paljaaseen ihoon tuli paleltumisvamma vain muutamissa minuuteissa, sen sai Linnolakin huomata.

5 250 metrin korkeudessa leirillä Linnola näki amerikkalaismiehen, jonka oli tavannut seurueensa kanssa jo alemmalla leirillä. Linnola oli ottanut heistä kuvankin.

Linnola heilautti kättään. Hetken päästä hän hämmästyi, kun näki miehen jatkaneen yksin ylöspäin, mukanaan vain kevyt varustus.

Linnola ja kolme muuta suomalaista olivat viimeiset, jotka näkivät miehen hengissä.

Nelikymppinen amerikkalaismies oli kokenut kiipeilijä Kalliovuorilta. Ehkä siksi hän oli lähtenyt uhkarohkeaan yritykseen. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt yhtä asiaa.

Kalliovuoret nousevat "vain" neljän kilometrin korkeuteen ja siellä voi päivässä kiivetä 2 000 metriä. Mutta Denali on paljon ylempänä.

Linnolaa harmittaa, että hän ei ehtinyt puhua puhua miehen kanssa, ennen kuin tämä jatkoi ylöspäin.

– Mies kuoli turhan takia. Hän yritti tehdä sellaista, mikä ei ole mahdollista. Jos menet korkeuteen, johon et ole tottunut, kuuden tunnin päästä alkaa tulla vuoristotaudin oireita. Pahimmillaan seurauksena on kuolema.

Linnolan porukka kiipesi seuraavana päivänä ylöspäin ja yritti samalla etsiä miestä. Mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Lumipyry oli peittänyt jäljet.

Myöhemmin kiipeilyreissuillaan Linnola näki toisen kuolemantapauksen, joka tuli vielä lähemmäksi.

Vaasalainen Reijo Linnola on ammatiltaan lääkäri, joten hän tietää vuoristotaudin vaaroista. Kerran hän sairastui itsekin siihen vakavasti.

Linnolan ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen kiipeilyreissu suuntautui Argentiinaan, Aconcagualle.

Aamulla kaikki oli hyvin, mutta 3 800 metrissä Linnola huomasi, että fyysinen suorituskyky alkoi huonontua, eivätkä jalat meinanneet kantaa. Hän saavutti perusleirin 4 200 metrissä. Silloin oli jo kova päänsärky ja oksettava olo. Kun sairaus eteni, tuli vaikeuksia kävellä. Turvotus aivoissa aiheutti tasapaino-ongelmia. Parin päivän päästä tuli nestettä keuhkoihin.

– Lääkärinä osasin kuulla, että keuhkoissani rohisi. En pystynyt olemaan ollenkaan makuuasennossa.

Hän sai lääkkeitä, ja ne auttoivat. Sitten hänet vietiin helikopterilla alas. Tauti veti kunnon nolliin.

– Olin tullut sinne parhaassa mahdollisessa kunnossa ja lopulta en meinannut hotellissa jaksaa kulkea yhden kerroksen väliä.

Seuraavana vuonna Linnola uusi reissun, ja pääsi huipulle.

– Menin etukäteen sinne yhdeksäksi päiväksi kiipeämään ja totuttelemaan. Etenimme maltillisesti, ja siinä oli tarpeeksi lepopäiviä välissä.

Ihmiset ovat erilaisia akklimisaation suhteen eli erilaiseen ilmastoon sopeutumisessa. Linnola on huomannut tarvitsevansa enemmän aikaa kuin moni muu.

– Vaikka tiesin vuoristotaudista paljon, en silloin tuntenut itseäni ja omaa kroppaani.

Siksi hänellä olikin tapana mennä nukkumaan Alpeille korkealle viikoksi ennen varsinaista reissua. Samaa harrastavat myös kestävyysurheilijat happiteltoissa ja korkean paikan leireillä.

Isolle vuorelle kiipeäminen vaatii puolen vuoden treenauksen.

– Asuin tuolloin Gerbyssä ja viikonloppuisin kävelin 20 kilon painoinen reppu selässä sieltä Öjbergetille. Menin kymmenen kertaa rinnettä ylös alas ja kävelin takaisin. Ne olivat kuuden tunnin harjoituksia, Linnola kertoo.

Lisäksi Linnola on pyöräillyt 40 vuotta töihin joka päivä, säässä kuin säässä.

– Laskin huvikseni, että se on kilometreissä puolitoista kertaa maapallon ympäri.

Linnola valmensi juniorikiekkoilijoita silloin, kun hänen lapsensa harrastivat lajia. Edelleen hän käy pelaamassa kiekkoa kaksi kertaa viikossa.

Vuorikiipeilyn Linnola aloitti verrattain vanhana, nelikymppisenä. Jotta pääsisi nopeasti sisään lajiin, hän treenasi ensimmäiset vuodet oppaan johdolla Skotlannissa ja Alpeilla.

Sitten hän tutustui Kokkolan Ladun porukkaan, jonka kanssa hän teki suurimman osan kiipeilymatkoistaan. He suunnittelivat ja toteuttivat reissut itsenäisesti. Linnola toimi retkikuntalääkärinä.

Välillä mukana oli yli kymmenen kiipeilijää, mutta haastavimpiin oloihin lähti vain neljän hengen extremeporukka.

Yhteen reissuun meni 4–5 viikkoa aikaa. Sen työssäkäyvä perheenisä pystyi järjestämään vuodessa.

Vuoden 2011 heinäkuussa Linnola lähti Kirgisiaan aikomuksenaan nousta Pik Leninin huipulle. Ennen huipulle pääsemistä tapahtui kuitenkin jotain, mikä järkytti koko retkikuntaa.

Pik Lenin vuoristossa korkeus oli vähän salakavala, sillä 3 600 metrin perusleiriin pystyi ajamaan autolla. Sinne oli saapunut venäläinen kiipeilijä, joka kiipesi kahdessa päivässä aina 5 300 metrin leiriin saakka. Samassa leirissä yöpyi myös Linnola, joka oli kiipeämässä kolmen muun suomalaisen kanssa.

Heistä kaksi nukkui vierekkäisissä teltoissa venäläisen kanssa. He olivat edellisiltana jutelleet keskenään. Yöllä mies oli alkanut voida huonosti, tullut ulos teltasta ja tuupertunut. Suomalaismiehet löysivät hänet aamulla telttojen välistä.

Linnola hälytettiin heti apuun. Hän totesi, että potilas näytti jo aivokuolleelta, sillä tämän mustuaiset olivat suurentuneet. Hengitystä kuitenkin oli ja pulssi tuntui. Linnola antoi kaikki mahdolliset lääkkeet, myös deksametasonia lihakseen.

Niistä ei kuitenkaan ollut enää apua.

Kun keuhkoihin tulee nestettä, hapensiirtokyky aina vain heikkenee, ja sen seurauksena aivot turpoavat lisää ja lisää.

Vuoristotaudin kavaluus tuli lähelle.

– Se tuntui henkilökohtaisesti. Hoidin häntä ja näin tilanteen.

Suomalaisretkikunnan reissu päättyi siihen.

– Totesimme, että ei tämä nyt enää oikein tunnu hyvältä.

Kuollut mies oli osa venäläisyrityksen retkikuntaa, mutta hänet oli jätetty yksin.

– Kukaan opas ei ollut käynyt häntä katsomassa. Käsittämätöntä touhua siltä yritykseltä, Linnola tuhahtaa.

Retkillään vaasalaislääkäri on myös pelastanut kiipeilijöitä.

Nepalissa Linnolaa tuli vastaan kiipeilijöitä, jotka kärsivät vuoristotaudin oireista.

– Annoin heille kaikki lääkkeet, ja he lähtivät sitten alas. Olisi varmasti käynyt huonosti, elleivät he olisi saaneet lääkkeitä, Linnola miettii.

Myös omista retkikunnista Linnola on käännyttänyt ihmisiä alas. Hän mittaa päivittäin happiarvoja ja kun ne eivät näytä hyvältä, hän ohjaa palaamaan.

66-vuotias Linnola teki viimeisen kiipeilyreissunsa Peruun vuonna 2015.

– Olin jo nähnyt paljon ja kaikki hienot vuoret oli tullut kiivettyä.

Myös se harmitti, että saastuneesta vedestä oli tullut ruokamyrkytyksiä ja ripulia, mikä keskeytti kaksi reissua. Vaivat jatkuivat pitkään kotimaassa.

Opettaessaan kaihikirurgiaa Englannissa Linnola oli tavannut Barbra Chisangan, tulevan vaimonsa. He kävivät katsomassa tositapahtumiin perustuvan Everest-elokuvan (2015), jossa kuolee kahdeksan kiipeilijää.

– Elokuvateatterin ulkopuolella Barbra sanoi minulle: No more climbing.

Vuoret eivät ole täysin jääneet. Pariskunta on tehnyt yhteisen vaelluksen Nepalissa ja nykyään he käyvät retkeilemässä Norjassa.

Linnola kirjoitti reissuillaan kiipeilyn jälkeen teltassa aina matkapäiväkirjaa. Hänellä on ollut pitkään mielessä, että pitäisi tehdä niistä kirja.

Nyt se on toteutunut, sillä englanninkielinen Altitude and Acclimatization on Higher mountains and Hiking julkaistiin loppuvuodesta Amazon.comissa sähköisenä ja painettuna kirjana. Siinä on 575 sivua ja yli 600 kuvaa.

Linnola haluaa kirjalla tuoda kiipeilijöille tietoa ohueen ilmanalaan sopeutumisesta ja vuoristotaudin välttämisestä.

Miten noin laajan opuksen kirjoittaminen oikein onnistui?

– No, se oli vähän kuin väitöskirja, sanoo Linnola, joka oli tehnyt väitöskirjan vuonna 2001.

Tämän teoksen hän aloitti vuosi sitten marraskuussa.

– Ensin valitsin kuvat ja sitten kirjoitin kolmisen kuukautta. Englanninkielinen vaimoni tarkasti kieliasun. Taiton tekivät Eetu ja Annika Lehmusvaara.

Linnolalla oli vuorilla aina mukana myös kamera ja valokuvaus olikin tärkeä osa reissua.

– Valitsin kohteitakin sen mukaan, että ne ovat kauniita ja valokuvauksellisia.

Joskus mukana oli vain pieni kamera rintataskussa, kun maasto oli jyrkkää vuorenrinnettä. Tai kun oltiin jäätiköllä pitkään, tarvittiin kameraa, jossa on isot akut.

Linnola haluaa kirjalla muistuttaa, että vuoristotauti on vaarana, kun mennään tarpeeksi korkealle. Esimerkiksi Everestillä suurin osa kuolemantapauksista johtuu vuoristotaudista.

– Mennään nukkumaan telttaan, mutta aamulla ei enää herätä.