Ihmiset 

Päivi Lundvall lumoutui 120-vuotiaan maalaistalon rauhasta – erikoista autiotaloa on kunnostettu pikkuhiljaa perinteisin menetelmin

– Sen piti olla kahden viikon homma, mutta menikin 15 vuotta, Sakari Marjeta nauraa.

Päivi Lundvall oli soittanut tulevalle avomiehelleen ja pyytänyt häntä oikaisemaan kesämökkinsä lattiaa. Talon kunnostuksesta kuoriutui lopulta pitkäikäinen harrastus.

Joskus 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa rakennetun maalaistalon ostopäätös tapahtui melkeinpä vahingossa.

– Olin pitkästynyt eräänä vappupäivänä, ja aloin katsella myytävänä olevia metsäkiinteistöjä, Lundvall muistelee.

Kemijärven Juujärvellä myytiin purkukuntoista taloa, jota rovaniemeläinen Lundvall päätti mennä katsomaan.

– Ovea ei meinannut saada auki. Viimeinen asukas oli ollut yli 90-vuotias Onni-niminen pientilallinen, joka oli syntynyt ja kuollut talossa.

Talo oli kuin aikakapseli.

– Kaikki oli hänen lähtönsä jäljiltä. Pöydällä oli appelsiinin kuoret ja saunassa vihta vadissa.

– Istuin pirtin puusohvalle ja katselin iltapäivän valoa ikkunasta. Tuli sellainen rauha, että huh, tässä haluan olla, Lundvall muistelee.

Kunnostus etenee pala kerrallaan

Aluksi Lundvall pyysi ammattilaisten mielipiteitä ostamastaan talosta. Tuttu arkkitehti sanoi, että koko höskä kannattaisi panna matalaksi.

Perinnerakentamiseen perehtynyt arkkitehti Antti Pihkala puolestaan oli eri mieltä. Häneltä saatiin hyviä neuvoja remontointiin.

Tarkoituksena oli säästää mahdollisimman paljon alkuperäisestä. Talon lattiarakenteet suoristettiin tyhjentämällä pohja ja asettelemalla lattialankut sitten takaisin paikalleen.

Kauniit, vanhanaikaiset paperitapetit löytyivät kaivelemalla rovaniemeläisen liikkeen varastoa. Ikkunat, ovet, piiput, hella ja luonnonkivistä koottu uuni kunnostettiin.

– Uuni oli maalattu turkoosiksi ja sen ympäristö oranssiksi. Se oli aika raisun näköinen, Lundvall kertoo.

Hän kalkkimaalasi uunin alkuperäisen valkoiseksi.

Lundvall teki alkuun paljon itse, mutta pian apuun tuli avomies Marjeta, ammatiltaan restaurointimestari. Lähiaikoina pitäisi uusia ainakin ulkovuorilaudoitus.

– Pian ollaan tilanteessa, jossa aloitetaan jo toista kierrosta, Lundvall hymähtää.

Tontilla kerroksittain historiaa

Rakennushistoriaa tuntevalle talossa on jotain erikoista: se sijaitsee poikittain talon vieressä kulkevaan Kemijokeen nähden, niin että päädyn suuresta ikkunasta on suora näkymä veteen. Suomessa talot on tyypillisesti rakennettu harja pitkin jokea, kertoo Marjeta.

– Venäjän Karjalassa Paanajärvellä puolestaan on tuollainen tapa. Myös savusaunassa on paanajärveläisiä piirteitä, kuten hirrestä tehty pukuhuone, Marjeta kertoo.

Hirsirakennusperinne on ollut Karjalassa hieman erityyppinen kuin läntisessä ja pohjoisessa Suomessa. Esimerkiksi pyöröhirttä on käytetty paljon.

Talon rakentamisen aikaan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa – talosta löytyi myös rahoja niiltä ajoilta.

Taloon rakennettiin lisäsiipi 1920-luvulla poikittain niin, että talon harja muodostaa poikkeuksellisen T-kirjaimen muodon. Onnin perhe majoitti lisäosassa talvisin metsätyöporukoiden johtajia.

Muinaislöytöjä ja vanha keihäs

Mökki ja sen ympäristö kertovat juujärveläisen elämäntavan ja luonnon muutoksien tarinaa. Tontilla on ollut kivikautinen asuinpaikka: Lundvall ja Marjeta ovat löytäneet pihaltaan muinaisia iskoksia ja jopa nuolenkärjen 1700-luvulta. Löydöt on toimitettu Lapin Maakuntamuseolle.

Kemijoen varrelta löytyy runsaasti valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Vakinaista suomalaisasutusta alueella on ollut 1600-luvulta lähtien.

Lohenkalastus oli asukkaille tärkeä elinkeino joen patoamiseen asti 1960-luvulla. Myös Onnin talosta löytyi käsin tehtyjä jättimäisiä lohiatraimia ja verkkoja.

Onni asui talossaan omavaraisesti: kalasti, viljeli ja piti muutamaa lehmää ja hevosta. Monet huonekalut ovat hänen itsensä veistämiä.

Joki oli pitkään tärkeä kulkutie, maanteitä oli harvakseltaan. Kylälle Onni kulki pyörällä. Autoa hän ei omistanut, eikä talon pihaan tullut tietä.

Juujärvelle ylipäänsä rakennettiin maantie vasta 1937, ja tietä Kemijärven kirkonkylälle sai odottaa 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen asti.

Onni oli myös kova urheilemaan, mikä paljastui, kun savusaunan välikatosta löytyi vanha keihäs. Naapurit muistelivat, että heinätöiden jälkeen muiden vetäytyessä levolle Onni jäi heittelemään keihästä.

– Minusta on ihanaa, että Onnin historia näkyy talossa niin vahvasti, sanoo Lundvall.

Perinnemaiseman vaalinta vaatii lihastyötä

Lundvall ja Marjeta ovat molemmat kiireisiä töissään, joten kunnostusta jatketaan liikenevällä ajalla ja rahalla.

Koulutukseltaan Lundvall on ekologian tohtori ja hallintotieteen maisteri. Nyt hän toimii yrittäjänä ja tekee johdon työnohjauksia sekä ympäristöalan selvitystöitä.

Tunnelmallinen pirtti toimiikin usein työtilana erilaisille tapahtumille: Lundvall järjestää yritystoiminnan lisäksi pienimuotoisia valokuvaus- ja taidepajoja.

Lundvall on rauhoittanut tonttiin kuuluvat metsät ja ennallistaa pihapiiriä. Pihalta on löytynyt vanhasta laidunalueesta kieliviä, silmälläpidettäviä kasveja, kuten noidanlukkoja ja laaksoarhoja.

– Kesäisin tehdään heinät käsin, että niityt pysyisivät auki. Vesakosta käärin kerppuja eli vihtamaisia vyyhtejä paikallisille poromiehille porojen ruuaksi, Lundvall selittää prosessia.

Pihan ennallistamisessa auttavat porot

Parhaiten pihaa hoitaisivat laiduntavat eläimet.

– Yksi kesä korjattiin kesänavetta, joka piti purkaa lähes kokonaan ja rakentaa uudestaan. Minulla oli yhden kesän siinä hevosia ja kahtena kesänä lampaita.

Nykyisin navetalla on tärkeä tehtävä: joka kesä eräs porovaadin tulee sinne vasansa kanssa räkkää pakoon.

Eräänä syksynä Lundvall havahtui kissansa kanssa pihalta kantautuvaan jytinään.

– Katsottiin ikkunasta, ja siinä oli parinkymmenen poron rykimätokka. Ne jäivät siihen pihalle pariksi päiväksi. Minulla ja kissalla oli jännittävää seurailla ikkunasta niiden elämää.

Neuvoja ja avustusta kannattaa hakea

Neuvoja vanhan talon entisöimisestä kiinnostuneille antaa Lapin maakuntamuseon korjausrakentamisen asiantuntija Miina Tolonen.

– Kannattaa olla Museovirastoon tai alueelliseen vastuumuseoon yhteydessä. Annamme neuvontaa ihan kaikille entistämisavustusten hakemisessa ja myös käytännön korjaamisessa.

Entisöimistä ei saa tehdä miten sattuu.

– Hyvä periaate olisi, että korjataan vain se, mikä on rikki, ja tehdään se samanlaisilla materiaaleilla ja työtavoilla kuin alun perinkin, Tolonen neuvoo.

– Jos tehdään muutoksia, niiden olisi hyvä olla myöhemmin peruttavissa. Jos korjaa vaikka satavuotiasta taloa, suunnittelisi ne toimenpiteetkin sadan vuoden perspektiivillä.

Tolonen kehottaa rauhassa totuttelemaan vanhassa talossa asumiseen ennen suurremonttia.

– Sitten voi paremmin nähdä, mitä oikeasti tarvitsee uusia ja mihin tottuu. Sitä ehkä hyväksyykin rakennuksen ominaispiirteitä.

Päiväkirjat kertovat joen tarinaa

– Vasta kun täällä joen rannalla asuu, tajuaa, miten joen käyttäytyminen ja jokiluonto ovat muuttuneet täysin, Lundvall kertoo patojen vaikutuksesta Kemijokeen.

Euroopan parhaimpana lohijokena tunnettu Kemijoki tyhjeni hiljalleen saaliista, kun 1940-luvun lopulla sen suulle pystytettiin ensimmäinen voimalaitos. Lohen ja meritaimenen nousu loppui kirjaimellisesti seinään.

Muutos oli asukkaille järkytys: lohen pyynti oli ollut tärkeä, perinteinen elinkeino ja merkittävä osa Lapin kulttuuria. Korvauksia odotettiin vuosikymmeniä.

Ympäristökatastrofi näkyy myös Juujärven mökillä. Talon alta paljastui kolmekymmentä senttiä leveä lohiatrain. Aitasta puolestaan löytyi käsintehtyjä lohiverkkoja, joissa silmäkoko oli yli kymmenen senttiä. Niillä on pyydetty todella vaikuttavan kokoisia kaloja.

Lundvall löysi talosta myös Onnin päiväkirjamerkintöjä.

– Onni muisteli, kuinka oli ollut pikkupoikana yökalassa isänsä kanssa ja kuinka kotiin tullessa oli vene täynnä harreja, Lundvall kertaa.

Myöhemmissä merkinnöissä kävi ilmi, että vanhana miehenä Onni sai saaliiksi enää matikoita. Muutos arvokalasta oli jyrkkä.

Raakku odottaa pelastajaansa

Vaelluskalojen katoaminen heijastuu joen ekosysteemiin. Uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku loisii toukkavaiheessaan lohen ja taimenen kiduksissa.

Kalojen katoamisen myötä raakku ei siis pysty lisääntymään. Suomessa tunnetaankin enää vain noin 120 raakkuesiintymää, joista kolmannesta uhkaa sukupuutto.

Toivoa ei ole kuitenkaan menetetty: nilviäinen voi elää jopa 200-vuotiaaksi. Laji saattaa jaksaa sinnitellä siihen asti, että vaelluskalat saadaan palautettua Kemijokeen.

Veden liike on jokieliöiden perusedellytys

Padoilla ja veden sääntelyllä on kokonaisvaltainen vaikutus jokiluontoon. Padot, tie- ja siltarummut sekä muu rakentaminen ovatkin pääasiallinen syy siihen, että virtavedet ovat Suomen uhanalaisimpia vesiluontotyyppejä.

Virtavettä luonnehtii liikkuvan veden energia, joka muovailee joen uomaa ja ylläpitää joen elämää. Pärskyvät kosket hapettavat vettä ja estävät lietteen kertymisen pohjaan. Välillä virtaus hiljenee, ja suvantokohdat muistuttavat olosuhteiltaan enemmän järviä.

Vapaana virtaavan joen elämään kuuluvat myös säännölliset tulvat, jotka toivat metsiin ja niityille ravitsevaa lietettä.

Kemijoen varrelta löytyy edelleen jäänteitä tulviin sopeutuneesta, nyt uhanalaisesta rantakasvillisuudesta. Tällaisia tulvaniityillä viihtyneitä kasveja on muun muassa hentoinen laaksoarho, jonka Lundvall löysi pihaltaan.

Joki muuttuu järveksi

Kun joki padotaan ja vettä aletaan säännöstellä, poikkeavat virtausolot aiheuttavat ongelmia joen pohjaeliöstölle, kuten hyönteisten toukille, simpukoille, kotiloille ja ravuille. Patoaltaissa pohja alkaa liettyä, ja pohjaeläinten elinolot heikkenevät.

Säännöstelyn seurauksena veden korkeus vaihtelee nopeasti. Virtauskohdissa otukset jäävät välillä kuiville, toisinaan taas jokea juoksutetaan liiankin rajusti.

Myös eläinten ravinto muuttuu, kun tulvat eivät enää tuo lahjojaan jokeen. Kaiken tämän seurauksena pohjaeläinten laji- ja yksilömäärät alkavat supistua.

Hiljalleen joen lajisto korvautuu järvieliöstöllä. Myös itse jokiuoma, sen muoto ja pohjan rakenne muuttuvat.

Nykyään miltei kaikki Suomen suuret joet ovat padottuja.

Lohet palaavat, kun padot puretaan

Mitä virtavesien pelastamiseksi siis voi tehdä?

Patojen purkaminen tietenkin palauttaa virtauksen sen luonnonmukaiseen tilaansa. Suomessa on lukuisia niin sanottuja minivoimaloita ja käytöstä poistuneita patoja, joista pitäisi hankkiutua eroon.

Vaelluskalojen kannat voivat elpyä hämmästyttävän nopeasti vaellusesteen poistuttua. Esimerkiksi Laatokkaan laskevasta Hiitolanjoesta on purettu jo kaksi patoa ja viimeistä puretaan paraikaa. Laatokan lohi palasi saman tien ikiaikaisille kutupaikoilleen.

Suurvoimaloiden yhteyteen tulisi rakentaa puroja tai pieniä jokia muistuttavia, luonnonmukaisia ohitusuomia. Niihin tulisi myös laskea tarpeeksi vettä.

Parasta olisi palauttaa käyttöön lisäksi vanhoja, kuivatettuja jokiuomia kalojen kulku- ja kutupaikoiksi. Tällä hetkellä suunnilleen sadassa Suomen 450 merkittävästä padosta on käytössä luonnonmukainen kalatie.

"Viimeinen asukas oli ollut yli 90-vuotias Onni-niminen pientilallinen, joka oli syntynyt ja kuollut talossa."Päivi Lundvall

Taloon rakennettiin lisäsiipi 1920-luvulla poikittain.

Talon harja muodostaa poikkeuksellisen T-kirjaimen muodon.

Talon alta paljastui kolmekymmentä senttiä leveä lohiatrain.

Aitasta löytyi käsintehtyjä lohiverkkoja, joissa silmäkoko oli yli kymmenen senttiä.