Paikallisuutiset

Pietarsaarelainen Jaana Virtanen ei kehtaa mennä Alkoon vielä tänäkään päivänä: "Hävettäisi hirveästi, jos joku tuttu näkee ja ajattelee, mitä isä edellä, sitä tytär perässä"

Tarinallaan Jaana Virtanen haluaa muistuttaa kaikkia aikuisia siitä, miten vanhemman runsas alkoholinkäyttö jättää jälkensä lapsiin

”Mä keitän sulle kahvit, pari kuppia”, sanoisi pietarsaarelainenJaana Virtanen isälleen nyt. Samoin äidilleen: keitetäänkö kahvit.

Kun perheessä kokoonnuttiin yhteiseen kahvitteluhetkeen, oli kaikki hyvin sillä hetkellä. Jos isä ei siinä kaksikymmentä yli neljä iltapäivällä soittanutkaan ja pyytänyt Jaanaa keittämään kahvia, tytär tiesi, että perheenpäälle maistuu nyt kahvin sijaan miestä väkevämpi sortti.

– Aina teini-ikäiseksi asti luulin, että vain isä joi. Sitten huomasin, että molemmathan joivat, äidillä se oli enemmän salassa lipittelyä.

Hän haluaa tarinallaan muistuttaa siitä miten vanhemman runsas alkoholin käyttö erilaisine seurauksineen jättävät jälkensä lapseen.

"Kapinoin, että miksi minun pitäisi olla siinä kun ei ole suakaan pahemmin näkynyt mun elämässä, isä".

Vasta nyt 54-vuotiaana Jaana Virtanen voi ymmärtäen katsoa taaksensa lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa uusikaarlepyyläiskodissa.

– Jokainen tekee virheitä. Jokainen vanhempi tekee parhaansa niillä eväillä, joita hänellä sillä hetkellä on repussaan, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, että elämän lähtöasetelmat eivät ole kaikille lapsille samat.

Aina hän ei ole pystynyt näin ajattelemaan. Pitkän etäisyyden päästä voi menneen kanssa kuitenkin jo elää sovinnossa.

Jaana Virtanen puhuu toteava sävy äänessään ikävistä muistoista, jotka ovat siirtyneet osaksi omaa kokemusta tyyliin, että "Ikävä juttu, mutta mä selvisin".

Ei ollut perjantaista kotoilua, ”fredagsmysiä”, eikä yhteisiä lautapeli-iltoja lauantaisin, mutta ei arki ollut pelkkää viinanhuuruista ralliakaan.

– Joulut olivat aivan mahtavan ihania ja tunnelmallisia – silloin ei tarvinnut pelätä mitään. Muutenkin tehtiin paljon perhejuttuja. Käytiin retkillä. Oli piknikkejä ja kalastusreissuja muiden tuttavaperheiden kanssa, mikä oli hyvä, sillä omat vanhemmat skarppasivat erityisesti aina silloin. Nämä ilon hetket ovat kantaneet pitkälle.

– Useasti teki kyllä tiukkaa kun rahat menivät viinaan, oli väliin työttömyyttä, ja parisuhdeväkivaltaa, mikä meidän kahden lapsen silmissä lisäsi epävarmuutta ja pelkoa.

Tunnelma kodissa oli usein jotenkin tukala. Harteita painoi jatkuva huoli ja pelko äidin turvallisuudesta jota uhkasi hän, joka jossain vaiheessa oli luvannut rakastaa.

– Minä ja isoveljeni emme koskaan olleet fyysisen väkivallan kohteena, Jaana Virtanen painottaa.

Tietyt tilanteet nostivat lapsen mielessä kauhun pintaan jo etukäteen ja toivat painajaisia uniin.

– Esimerkiksi kun vanhemmat tulivat myöhään illalla kotiin lauantaitansseista ja ovi naksahti perässä kiinni, tiesin että alkaa riita. Riidan aiheena oli mikä milloinkin. Seuraavana päivänä pyydettiin sitten anteeksi ja muutama päivä oli hiljaiseloa. Pelkäsin itse pelkoa ja sen tiedostamista, ettei rauhallinen jakso tule kestämään. Kasvatin itsessäni kovuutta ja panssarin suojaksi, jotta jaksaisin.

Usein paettiin kolmistaan yön selkään, pakattiin mukaan yöpymistavaroita jos ehdittiin – läheskään aina ei ehditty. Lähellä asui tuttavaperhe, jonka oveen mentiin koputtamaan ja päästiin turvaan.

– En muista, että tapahtuneista olisi meillä koskaan keskusteltu. Elettiin niin kuin alkoholismin sairautta ja siitä aiheutuneita ongelmia ei olisi ollutkaan. Näin julkisesti en halua kaikista tapahtumista kertoa.

15-vuotiaana Jaana Virtanen muutti pois kotoa.

– Poismuutto oli samalla sekä ihanaa että surullista: jätin lapsuudenkodin, mutta pääsin pois sen vaikutuspiiristä. Sain vuokrahuoneen yhdestä perheestä ja työpaikan paikallisesta niklaamosta (toim. huom.: metallien pintakäsittelyyn keskittyvä yritys). Sen jälkeen menin vuodeksi kristilliseen kansanopistoon, missä sain olla oma itseni ja persoonastani häipyi kovuutta, Jaana Virtanen kuvailee.

Lyhyt kierros Helsingin kautta toi Pietarsaareen, josta järjestyi työtä ensin kampaamosta sitten lähettinä teollisuudessa.

– Tulin raskaaksi 19-vuotiaana ja kun lapsi oli 8 kuukauden ikäinen, aloitin markkinointimerkonomin opinnot kauppaoppilaitoksessa. Ajattelin, että se on uusi alku. Omilla selviäminen on aina ollut minulle tärkeää.

Yhteydenpito vanhempiin harveni poismuuton jälkeen ja katkesi kokonaan isään vuosiksi.

– Äiti kuoli kauan sitten, vain 50-vuotiaana, aivonverenvuotoon. Usein olin äidille sitten vihainen siitä, ettei hän ollut enää olemassa. Äiti on aina äiti.

– Isä menehtyi äidin jälkeen kymmenen vuotta myöhemmin runsaan alkoholinkäytön seurauksiin. Kävin tervehtimässä häntä viime hetkinä, mutta lähinnä istuin katkerana käsivarret ristissä. Kapinoin, että miksi minun pitäisi olla siinä, kun ei ole suakaan pahemmin näkynyt mun elämässä, isä.

Nyt vähän kaduttaa, olisipa ollut ymmärtäväisempi, ajatellut vanhaa sairasta miestä lähimmäisenä.

– Pitkään ikävöin kaikkea sitä turvaa ja huolenpitoa, mitä lapsuus olisi voinut olla, Jaana Virtanen sanoo hiljaa.

Henkisesti hakattu hän koki olevansa aina keski-iän kynnykselle. Siihen asti oli tullut juostua traumoja pakoon lähinnä työhön, kunnes ne vauhdin hiljentyessä lopulta saavuttivat.

Oppilas oli viimein valmis, kun opettaja saapui:

– Lähdin opiskelemaan joogaopettajaksi kahdeksan vuotta sitten ja itkin koulussa aivan äärettömän paljon. Ihmettelin, mikä minussa on vikana kun jatkuvasti parun tuolla tavalla. Sitten huomasin, että lapsuuden traumathan ne siinä koputtavat olkapäällä ulospääsyn toivossa.

– Keho muistaa. Aloin tehdä mm. avaavia liikkeitä, jolloin lihaksistosta ja mielestä alkoi purkautui vanhoja mörköjä. Sitä luulee unohtaneensa ja painaneensa ikävät muistot pois mielestään. Mielenmaisemassa työstämättömät tapahtumat silti vaikuttavat.

Anteeksiantoa Jaana Virtanen pitää A:na ja O:na oman sisäisen vapautumisen polulla ja henkisellä tiellä.

– Kun olen aidosti pystynyt antamaan anteeksi, olen samalla vapautunut tietynlaisesta koston halusta ja katkerasta kuormasta.

– Anteeksianto tapahtuu oman itsen vuoksi. Sillä ei pyyhitä tapahtuneita pois, mutta oma polku on kevyempi kulkea, kun aidosti yrittää olla muistelematta pahalla.

Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voi vaikuttaa ettei menneisyys enää pilaa yhtään hetkeä.

– Voin sanoa selvinneeni – ja se on paljon sanottu.

Lapsuuden kokemukset muokkasivat aikuisikään asti minuutta, joka oli aina halunnut kovasti kelvata.

– Niin kauan kuin muistan, olen hakenut toisten hyväksyntää ja potenut äärettömän suurta toisten ihmisten miellyttämisenhalua. Aina en ole ymmärtänyt ketkä ihmiset ovat minulle hyväksi, ketkä huonoksi. Aikaisemmin yritin haalimalla haalia hirveästi kavereita ja tykkäyksiä piti saada.

Onnistumiset – kuten suuruuden päivinä usein massiiviset osallistujajoukot MoveZlike Jaanan zumbatunneilla – kasvattivat omaa suurta egoa jättisuureksi.

– Ympärillä oli paljon ihmisiä jotka kehuivat ja siinä itsekin rupesi uskomaan, että vitsi kun mä oon hyvä.

– Ego vaan on pohjaton kaivo, kyltymättömänä se ei täyty, vaikka kuinka paljon sinne syöttää ylistyssanoja.

Hän alkoi voida huonosti siitä, minkä piti olla hyvää; täytänkö odotukset tällä kertaa, saako yleisö sitä, mitä se haluaa.

– Annoin itselleni 50-vuotislahjaksi luvan lopettaa zumbatunnit – ja olen itsestäni ylpeä.

Nykyistä egoaan Jaana Virtanen kuvaa äärettömän pieneksi ja oikeaa minäänsä hiljaiseksi voimaksi. Rinnalla kulkee puoliso ja turvallinen isoveli peesaa tukena taustalla.

– Perusonnellisuus tulee siitä, että itse on rauhallinen, että saa tehdä rakastamaansa työtä, että on tavallista elämänmakuista arkea rosoineen ja ruusuineen. Perhe on kaikki mitä on: kun me kokoonnutaan on pöydän äärellä yhteensä 17 henkeä, hän iloitsee.

Yövieraita muutoin kahden aikuisen huushollissa riittää useasti kuukaudessa, sille Virtaset toimivat sijaisvanhempina viidelle iältään 5-13 -vuotiaalle lapselle.

Alkoholi on siinä mielessä ongelma, ettei hän oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

– Pitkään ajattelin mustavalkoisesti, että kaikki jotka juovat jotain ovat alkoholisteja – ja piste. Ajan mukana löysin jonkinlaisen tasapainon ja voin itse ottaa vaikkapa yhden oluen ruuan kanssa.

– Alkoon en kuitenkaan kehtaa millään mennä, kun hävettäisi hirveästi jos joku tuttu näkee ja ajattelee, mitä isä edellä sitä tytär perässä.

Hän kertoo miettivänsä sitäkin, sopiiko alkoholi ylipäätään henkilölle, joka opettaa joogaa mieltä ja kroppaa puhdistavana kokemuksena.

– Edelleenkään minulle ei ole siis aivan sama mitä toiset ajattelevat, hän panee merkille hymyssäsuin.

Nuorelle minälleen Jaana Virtanen sanoisi, että työstä tyttö murheesi pois itsestäsi ja jatka matkaa. Mene vaikka joogaan.