Urheilu

Veljesten kahinat jäivät lapsuuteen – Vetelistä lähtöisin olevat Heikkalat puhaltavat pesäpallokentällä yhteen hiileen

Vimpelin Vedon veljespari Olli Heikkala ja Juho Heikkala on tärkeä osa joukkueen pelisuunnitelmaa pesäpallon miesten Superpesiksessä. Veljesten yhteistyö sujuu kentällä, mutta lapsena kaksikko otti välillä rajusti yhteen.

Olli Heikkala räjähtää nauruun muistellessaan veljesten kahinoita lapsuudenkodissa Vetelissä.

– Söin kerran Juhon nuudelit. Hän ei innostunut asiasta, vaan heitti minua parin kilon puntilla päähän, hän muistelee STT:n haastattelussa.

Pään paikkauskaan ei sujunut ongelmitta. Kun isä oli lähdössä viemään poikaansa tikattavaksi, pakkasessa hyytynyt pakettiauto ei päästänyt ääntäkään. Piti lainata mummon autoa.

– Kotiin palattua sopu oli laskeutunut. Opin myös, etten enää syö Juhon nuudeleita.

Lapsuudenmuistot ovat historiaa. Toukokuussa alkanut pesäpallokausi on sen sijaan sujunut Olli Heikkalalta vahvasti, sillä hän jakaa kärkipaikkaa Superpesiksen etenijätilastossa. Onnistumisten suurimpana syynä hän pitää ehjää harjoituskautta.

– Olen ollut terve ja saanut treenata täysipainoisemmin kuin pitkään aikaan. Tämä on näkynyt erityisesti lajipuolen kehittymisenä. Fysiikassa on edelleen tekemistä, Olli Heikkala kertoo.

Olli Heikkala, 27, on saavuttanut urallaan seitsemän SM-mitalia, joista kolme on kultaisia. Hän vakuuttaa virtaa yhä riittävän, eikä viime kaudella tullut mestaruus ole tuudittanut hyvään oloon.

– Haluan kehittää tekemiseni tasoa, sillä en ollut viime kaudella parhaimmillani. Sama nälkä on myös muulla joukkueella, kaikilla on parannettavaa.

– Vahvuutemme on monipuolisuus. Meillä on myös laaja materiaali, sillä aloittavan kokoonpanon lisäksi kentälle on tarjolla huippumiehiä.

Alle kouluikäisenä pesäpallon aloittaneen Heikkalan uralle on mahtunut useita vaikeita hetkiä. Kaudet 2015 ja 2016 menivät pilalle selän rasitusmurtuman vuoksi.

– Se aika oli raskasta, vaikka yritin pitää mielen positiivisena. Oli tärkeää, että joukkueen johto uskoi minulle valmennuksellisia tehtäviä. Ne antoivat voimaa ja pitivät minut tiukasti kiinni joukkueessa, Heikkala muistelee.

Vuonna 2019 Heikkala joutui tositoimiin täysin puolikuntoisena. Hänen kylkilihakseensa tuli runkosarjan loppupuolella useiden senttien repeämä, minkä vuoksi pelit jatkuivat vasta välierissä.

– Olin teipattu kuin muumio. En kyennyt tekemään kiertoliikettä, mutta heittämään pystyin. En silti pelännyt vamman pahenevan, vaikka tiesin edessä olevan leikkauksen, jos niin käy. Puukkoon en joutunut, mutta mitali jäi haaveeksi.

Oman lisänsä Heikkalan perheen pesäpallokeskusteluihin heittää appiukko Vesa Liikala. Kertaalleen maan parhaaksi valittu ja kahteen etenijäkuninkuuteen pinkonut Liikala jutustelee mieluusti lajista vävynsä kanssa.

– Juttelemme Vesan kanssa monenlaista. Peli on toki nykyisin hyvin erilaista kuin hänen pelivuosinaan, vaikka samojakin asioita on. Joskus katson silti parhaaksi olla suosiolla samaa mieltä, Heikkala nauraa.

Heikkala antaa urastaan suuret kiitokset vaimolleen.

– Meille on syntymässä kesällä toinen lapsi. Opiskelen töiden ja pesäpallon ohella diplomi-insinööriksi, joten vaimolta on vaadittu paljon.

Kentällä ajoittain räväköistä kommenteistaan tunnetulla vetolaisella on myös toive tuomareiden suuntaan.

– Pitäisi olla selkeä linja, mitä kentällä saa tehdä. On myös tärkeää, että tuomari osaa kuunnella pelaajia ja myöntää virheensä, sillä niitä tulee kaikille, Heikkala sanoo.