Susi on väkevä elukka. Pikku porukalla se laittaa kevyesti kylmäksi täysikasvuisen hirven. Tai parikymmenpäisen päkättikatraan laumansa nuorimpia pyyntitöihin koulatessaan. Se pystyy myös pistämään polvilleen julmetun rahasäkin turvin toimivan tuulipuulaakin.

Niin kävi Kajjaanissa.

Murtomäkeen suunniteltu yhdeksän tuulivispilän hanke kellahti nurin. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei susien näkökulmaa oltu huomioitu osayleiskaavan palasessa riittävästi. Kyseinen tuuliteollisuusalueeksi kaavailtu korven kolkka kun sattuu olemaan niiden merkittävä asumis- ja lisääntymismesta. Teollinen energiantuotanto voisi hermostuttaa hukkia niin, että ne saattaisivat häippästä alueelta. Tai niiden perhe-elämä häiriintyisi, eikä pikkuhukkia syntyisi riittävästi.

Mikä sujuu susilta, ei aina onnistu ihmisiltä. Se on käynyt Himangan (Kalajoki) pohjoisten kylien kansalle kristallinkirkkaaksi vuosikausien taistossa tuulimyllyjä vastaan. Asukkaiden voimallisesti vastustama Kokkokankaan tuuliteollisuusalueen osayleiskaava kuopattiin jo kertaalleen valtuuston päätöksellä. Väki uskoi kääntäneensä väännön voitokseen.

Vaan toisin kävi. Kyseessä olikin vasta erävoitto. Kuolleeksi kiitetty kaava ponkaisi haudastaan. Sen kampesi kuopasta Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden havaitsema muotovirhe käsittelyssä.

Alkoi jatkosota.

Mikään ei ole vastustajien vinkkelistä tarkastellen muuttunut. Silti kaupunki ryhtyi ajamaan tuulikaavan hyväksymistä uudelleen. Sillä ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoa.

Kaupunginhallitus torppasi kaupunginjohtajan esityksen kaavaehdotuksen hyväksymisestä äänestyspäätöksellä 5–3. Valtuusto päättää asiasta aikanaan. Korkeimman päätäntävallan käyttäjistä tuskin kovin moni on kääntänyt kelkkaansa. Se selviää aikanaan.

Eteläsiiven reservistä sotaa seuranneesta asetelma vaikuttaa perin oudolta. Eikö kaupungin johdon, kj etummaisessa poterossa, kuuluisi periaatteessa pelata samaan maaliin rahvaan kanssa? Kuunnella koura kuppina korvan takana kansan ääntä.

Ymmärrän toki, että johto joutuu tarkastelemaan tilannetta kokonaisuuden osana, koko kunnan kannalta. Tuohon kokonaisuuteen kuuluu esimerkiksi se, että Kalajoki tuottaa jo nyt 10 prosenttia koko maan tuulisähköstä.

Ja lisää hamutaan, vaikka atomimiilun pohjia on raivailtu naapurissa jo vuositolkulla. Mitään tietoa, eikä edes arviota siitä, koska tuo laitos jauhaa ensimmäisen kilowattinsa, ei tosin tunnu olevan kellään. Pitänee kääntyä selvännäkijän puoleen.

Mikä on kohtuullinen korvaus ihmisen elinympäristön turmelemisesta? Ja onko ylipäätään mahdollista korvata oravannahoilla immateriaalisia eli aineettomia arvoja?

Silti tuntuu kohtuuttomalta, että metsäperältä luonnon läheisyyttä ja rauhaa etsimään lähtenyt, uuteen ympäristöönsä ihastunut ja sinne roponsa sijoittanut huomaa jääneensä teollisen energiatuotannon piirittämäksi.

Hyvältä ei tunnu sekään, että valtiovallan erityistä suojelua nauttiva susi häätää reviiriltään ihmisen, joka historian hämäristä näihin päiviin saakka on saapastellut koirineen ja kontteineen näillä nevanlaidoilla.