Korkea humina ulisee korvissani, uuden Airbus koneen yli innokas ilmastointijärjestelmä raastaa korviani. Olen palaamassa kotiin Kuvataideakatemian opiskelijoiden kanssa tehdyltä Berliinin matkalta. Itse valmistuin akatemiasta 2007.

Nyt mentoroin kahdeksaa maisteriopiskelijaa, joiden kanssa tutustuimme Berliiniin kirjavaan taidekenttään. Vierailimme eri instituuteissa, gallerioissa kuin myös tapaamassa taiteilijoita heidän työhuoneillaan. Matka oli monin tavoin inspiroiva, oli mielenkiintoista nähdä, miten kansainvälinen taidemaailma on heräämässä pandemian horroksesta.

Samalla kun pohdimme mitä kansainvälisyys mahdollisesti tarkoittaa tänä päivänä, ei ole mahdollista matkustaa pohtimatta nykyaikamme haasteita.

The Nature of Isolation and Loneliness (2020) on kuoroesitys joka toteutettiin Kööpenhaminassa VEGAn suuressa konserttisalissa. Teos leikittelee tavanomaisen konsertti kokemuksen kanssa yleisön sekaan piiloutuneella kymmenäänisellä kuorolla. Teos alkaa pimeydestä ja loppuu keinotekoisen auringonnousun kokemukseen.

Nikolaj Brandstrom

Ennen opintojani Kuvataideakatemiassa, vuosina 1999-2001, opiskelin Pohjoismaisessa taidekoulussa. Kokkolaan löysin tieni Länsi-Uudenmaan kansanopistosta, jossa olin aloittanut taideopintoni vuotta aiemmin.

Ilman alustavia taideopintojani Karjaalla, minua tuskin olisi valittu Pohjoismaiseen taidekouluun. Ilman aikaani Kokkolassa minulla ei olisi ollut asiaa Kuvataideakatemiaan. Ilman Kuvataideakatemiaa en varmaankaan nyt istuisi korvat särkien lentokoneessa.

3.1 Kaiken osana (2012/2019) ääni-installaatio koetaan teokselle rakennetussa tilassa yksi katsoja kerrallaan. Teoksen kulun aikana katsoja kokee samassa huoneessa toisen henkilön läsnäolon. Teos on kiinnostunut siitä, miten minuus muotoutuu suhteessa ympäristöön, kuinka olemme jatkuvasti yhteydessä ympärillämme olevaan tilaan, toisiin ja tulemme osaksi niitä. Teos on osa Saastamoinen Säätiön kokoelmaa Espoon modernin taiteen museossa.

Ella Tommila

Koen että käsitykseni taiteesta rakentui Pohjoismaisessa taidekoulussa vietettyjen vuosien aikana enemmän kuin missään muualla. Koulun opetusohjelma oli rakennettu nerokkaasti pohjautuen suomalaisiin sekä kansainvälisiin vieraileviin opettajiin, jotka saapuivat Kokkolaan, usein kahden viikon jaksoissa. Opettajat olivat ansioituneita kuvataiteilijoita tai tutkijoita. Kurssien sisällöt vaihtelivat opettajien omien kiinnostuksen kohteiden mukaan, ne olivat kaikkea kuvanveistosta paikkasidonnaiseen lähestymistapaan ja taideteoriaan.

Koska aikaa ei ollut paljon, olivat kurssit hyvin intensiivisiä, ja loppuivat usein ryhmäkritiikkiin, jossa esittelimme ja keskustelimme tuloksista keskenämme. Kun kurssin vetäjät palasivat takaisin kotipaikkakunnalle, meitä opiskelijoita odotti seuraavalla viikolla uusi kurssi, uuden jälleen yhtä innostuneen opettajan vetämänä.

Iltaisin opiskelijoilta odotettiin myös, että työskentelemme omien projektien parissa.

Shells Within Shells (2019) on ääniteos joka koostuu kahdesta kuulokkeilla kuultavasta narratiivista. Kuultavat äänimaisemat luovat kohtaamisen, joka sijoittaa katsojan taideteokseen ja tekee hänen läsnäolostan ja ruumiistaan vahvasti osan teosta. Esillä Kreikassa Schwarz säätiön Poliittisen melankolian anatomia -näyttelyssä Ateenan konservatoriossa.

Hans Rosenström

Eikä ollut ennenkuulumatonta, että koulun rehtori muistutti laiskimpia meistä, että opiskelupaikan ja työhuoneen voi myös antaa seuraavalle, joka ei ollut yhtä onnekas hakuprosessin aikana. Yhden opiskelijaystäväni mielestä koulu vastasi taidemaailman inttiä, kuvastaen hyvin ajatusta siitä kuinka kurinalaista työskentelyä meiltä odotettiin.

Kaikki tämä pohjautuu ajatukseen prosessista Taiteilijaksi voi kuka vaan ryhtyä mutta taiteilijana kehittyminen vaatii sitoutumista. Oma näkökulma taiteen tekemiseen syntyy ainoastaan ajan ja puurtamisen kautta, oli sitten työ jonkin tekniikan hallitsemista tai puhdasta ajattelua. Se vie aikaa ja siihen tulee keskittyä.

Shoreline (2017) teos koostui rakennetusta kulissista, joka rajasi näkymän merelle, sekä moniäänisestä ääniosiosta. The Garden -näyttelyn ajaksi Århusin rantaviivalle rakennettu raunio oli kopio Caspar David Friedrichin kuuluisasta maalauksesta “Luostarin hautausmaa lumessa” (1818) joka tuhoutui tulipalossa berliiniläisessä museossa vuonna 1945. Rauniota lähestyessä katsoja koki teoksen ääniosan joka koostui kuoron lausumista lyhyistä anekdooteista yhteenkuulumisesta ja syrjäytymisestä. Lyhyet tarinat nivoutuivat yhdeksi kokonaisuudeksi sanoituksen ja sykkivän rytmin avulla. Sanoitukset yhdessä palestiinalaisen spoken word- runoilijan Farah Chamman kanssa.

Anders Sune Berg

Vierailevien opettajien työhuonekäynnit olivat tärkeitä, ne tarkoittivat aikaa puhua rauhassa omista lähtökohdista taiteen tekemiseen. Kun keskusteli toistuvasti samoista työhuoneella syntyneistä teoksista eri opettajien kanssa, alkoi tulla selkeäksi, että jokainen koki teokset eri tavalla ja kiinnitti huomiota eri asioihin.

Kritiikki on tärkeää, mutta niin ovat myös omat lähtökohdat teoksen tekemiselle. Alituisesti vaihtuvien opettajien rumba auttoi ymmärtämään, että taiteessa ei ole olemassa totuuksia, ainoastaan näkökulmia eri perspektiiveistä. Kritiikkiä kannattaa kuunnella, mutta ei sokeasti, vaan käyttää sitä vastakappaleena omien ajatusten kirkastamiseen. Siitä kannattaa seuloa itselleen tärkeät nyanssit. Miten siitä mitä kerrot minulle voin hyötyä omassa tekemisessäni? Jokainen työhuonekäynti oli ennen kaikkea toisen henkilön kohtaaminen. Lukuisat työhuonekäynnit myös auttoivat omista teoksistaan puhumisen, ja oman työprosessin sanallistamisen, joka ei koskaan ole helppoa.

Ett kluvet hus (2015) oli Pro Artibus-säätiön molemmissa gallerioissa samanaikaisesti järjestetty yksityisnäyttely Tammisaaressa ja Helsingissä. Lähtökohtana näyttelyiden toteutukselle oli yksinkertaisesti se, että on mahdotonta kokea kaksi eri paikkaa samanaikaisesti - voimme ainoastaan olla läsnä vain yhdessä paikassa kerrallaan. Vaikka kaksi henkilöä sijaitsee samassa huoneessa samaan aikaan, ovat he silti oman havaintonsa ja tulkintansa sisällä, he kokevat huoneen omasta perspektiivistään, joten voitaisiin väittää, että hekin ovat eri huoneissa. Ett kluvet hus oli moniosainen kokonaisuus koostuen äänestä, rakennetuista kulisseista ja paikkasidonnaisesta videoteoksesta jossa tanssijat Johanna Nuutinen ja Jarkko Lehmus mittasivat suhdettaan tilaan ja toisiinsa.

Juuso Westerlund

Koulun vahvuus ei kuitenkaan ollut ainoastaan sen järkevässä opetussuunnitelmassa, vaan myös sen hyvässä maineessa, jonka se oli vuosien varrellaan itselleen rakentanut, ja joka toi paikalle hyvin motivoituneita opiskelijoita ympäri pohjoismaita.

Minun aikanani suurin osa opiskelijoista tuli Ruotsista, heidän sen aikainen opintotuki mahdollisti valmistaviin opintoihin tukea neljäksi vuodeksi. Useat ruotsalaisista olivat jo siis opiskelleet kaksi vuotta muissa valmistavissa oppilaitoksissa ennen kuin päätyivät Kokkolaan.

Itseeni verrattuna he olivat kokeneempia ja tietoisempia taiteesta. He saapuivat Pohjoismaiseen taidekouluun ensisijaisesti lunastamaan paikan jostain pohjoismaisesta korkeakoulusta. Tämä loi kouluun ahkeran ja tuotteliaan ilmapiirin tehden ajastani Kokkolassa hyvin päämäärätietoista.

Koulun loputtua useat meistä saikin opintopaikan korkeakouluista. Itse päädyin Helsinkiin ja kuitenkin yhtäkkiä minulla oli ystäviä kaikissa pohjoismaisissa korkeamman asteen taidekouluissa. Tämä myös selittää, miksi olin jo opiskeluaikoina niin kiinnostunut siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtui. Oli hyvin antoisaa seurata mihin asioihin muissa kouluissa keskityttiin. Kiinnostus on säilynyt siitä saakka.

Vaikka istunkin lentokoneessa, niin tiedostan, että matkustaminen enää ei ole ongelmatonta, elämäntapojemme tulee muuttua, hiilijalanjälkeä ei tulisi kasvattaa. Samalla juuri rajoja ylittävän vuorovaikutuksen ja keskustelun tarve on entistäkin tärkeämpää, koska miten voimme rakentaa tulevaisuuden, joka on toisia ymmärtävä ja huomioonottava? Miten muuten kuin yhdessä voimmekaan kulkea eteenpäin?

Kirjoittaja Hans Rosenström tekee paikkasidonnaisia installaatioita, joissa ääni ja huolellisesti rakennetut teokset vaikuttavat yleisöön sekä psykologisesti että aistein. Hänen teoksiaan on ollut esillä laajasti sekä Suomessa että ulkomailla. Teoksia on muun muassa Kiasman, Espoon modernin taiteen museon, Amos Rexin ja Solomon R. Guggenheimin kokoelmissa. Vuonna 2011 hän sai Suomen taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon ja vuonna 2020 hänelle myönnettiin Mediataiteen valtionpalkinto. Vuosina 2021-22 Hans Rosenström kuratoi Suomen kulttuuri-instituuttien kutsumana A I S T I T / coming to our senses-nykytaidekokonaisuuden. Kuva-ja esitystaiteiljoiden teoksista yhdessä koreografi Satu Herralan kanssa kootut kokonaisuudet ovat esillä viidessä eurooppalaisessa kaupungissa.