Sodissa tehdään mitä sodissa tehdään. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) herätti viime perjantaina Facebook-päivityksessään kulmien kohottelua ja suoranaista pahennusta toteamalla, että Ukrainan sota loppuu vasta kun venäläisiä sotilaita on tapettu riittävästi.

Tarkasti ottaen näin: ”Sota loppuu vasta, kun venäläisiä sotilaita on tapettu niin paljon, että sodan jatkaminen muuttuu Venäjän hallitsijoille poliittisesti tai sotilaallisesti mahdottomaksi. Siispä venäläisten sotilaiden tappaminen on hyvä asia, ja ukrainalaisia tulee auttaa tappamaan heitä.”

Halla-ahon asemassa olevan poliitikon ei ehkä pitäisi valita sanojaan ihan noin suoran raadollisesti. Tosin kun sotia ja sotimista ihan kohtisuoraan ja kaunistelematta katsotaan, tappamisesta perimmiltään on kyse. Tässä mielessä Halla-aho vain kirjoittaa tarkoituksellisen raflaavasti auki sen mikä sodissa on totta.

Halla-aholta tosin karkasi yksikkö ja monikko, kun hän kirjoittaa ”Venäjän hallitsijoista”. Venäjällä ei ole hallitsijoita, vaan tasan yksi yksinvaltias, nimeltään Vladimir Putin.

Onko Venäjän kehnosti järjelle avautuva hyökkäys Ukrainaan johtanut paitsi Putinin ja venäläisten sotilaiden myös kaikkien venäläisten demonisointiin, on vakavan keskustelun väärti.

Historian saatossa aika moni sota on käyty, vaikka sotivat osapuolet ovat muodollisesti kymmenen käskyä sisältävän uskonnon takana. Viides pykälä tuossa juridisessa klassikossa sisältää kaksi sanaa: Älä tapa.

Yksikään ihmiskunnan aikana luoduista armeijoista ei ole koskaan noudattanut tuota. Eikä voikaan noudattaa, sillä sodissa tarkoitus on eliminoida vihollinen, hyökkääjä, natsi, ryssä, örkki ja niin edelleen. Siis tappaa.

Vihollisen epäinhimillistäminen on keino pitää ihmisiä tappavat sotilaat tolkuissaan. Ukrainan sodan kohdalla tosin on niin, että Putin on käsittämättömällä sodallaan tehnyt tämän pitkälti itse. Realismi on riittävän kauheaa tarvitakseen kyytipojaksi propagandistista epäinhimillistämistä.

Sen vain soisi pysyvän mielessä, että koko Venäjän arviolta (vuonna 2022) 142-miljoonainen kansa ei ole sotimassa ja tappamassa Ukrainassa. Eikä jokainen venäläinen ole vastuussa todellisuuden ulkopuolelle jo kauan sitten siirtyneestä diktaattoristaan.

Surullista tietysti on, että Suomen naapurissa on valtio, jonka edes jollain lailla demokraattinen historia on vajaan kymmenen vuoden mittainen (1990-luku).

Ihmisiä tällaisenkin maan kansalaiset silti ovat.