Kulttuuri

Eilan pläjäykset -blogi keskittyy Joel Haahtelan hyvän mielen trilogiaan – Uusin kirja on mielestäni moniulotteisin ja teemaltaan kiinnostavin kaikista kolmesta

Joel Haahtelan Jaakobin portaat on somen mukaan varattu kirjastoista tosi ahkerasti. Pidin kirjasta paljon, oikeastaan enemmän kuin aikaisemmista teoksista Adelen kysymys ja Hengittämisen taito. Luin koko trilogian uudelleen, siitä tulee hyvä, rauhallinen mieli.

Haahtelan kirjat, erityisesti Jaakobin portaat, on kuin hiljaista lohdutusta lukijalle hänen omissa ongelmissaan. Arvelisin lukemisen lohduttavan yksinäiseksi itsensä tuntevaa.

Ei Haahtelan kirjoissa niin kummoisia tapahdu. Jaakobin portaissa päähenkilön veli on joutunut psykiatriseen sairaalaan Jerusalemissa. Päähenkilö lähtee hakemaan hänet pois. Adelessa päähenkilö palaa luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun Adelen kohtaloa. Ja Hengittämisen taidon päähenkilö menee tapaamaan perheensä jättänyttä kreikkalaista isää kaukaiselle saarelle, jossa tämä elää erakkomunkkina. Päähenkilö on mies kaikissa kirjoissa. Uusin kirja on mielestäni moniulotteisin ja teemaltaan kiinnostavin kaikista kolmesta. Yhtä etsimistä sekin kaikki tyyni.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Tapahtumajakso on kaikissa kirjoissa oikeastaan aika lyhyt, muutama viikko tai kuukausi. Sen aikana päähenkilö muistelee elämänsä tapahtumia ja siten tulee luoneeksi lähes elämänikäisen kertomuksen. Muistikirjojen ja kirjeiden lukeminen vievät lapsuuteen saakka. Niiden ja pohdintojen myötä näkökulma avartuu ja henkisten asioiden pohdinta saa sijaa. ”Elämän ja kuoleman välissä oli lopulta vain kirjanmerkki emmekä tienneet oliko se alussa vai loppupuolella, tarinan se kuitenkin katkaisi aina.”

Trilogian kirjoista löytyy yhteisiä piirteitä. Kaikissa etsitään jotain, ihmisiä, paikkoja, rauhaa. Luonto ja kasvit ovat lähellä. Sireenit, gardenia, tuoksun voi kuvitella. Ja kirkonkellojen soitto rauhallinen tunnelman luojana. Minullekin se palautti mieleeni lapsuuteni lauantain kuuden kellojen soiton. Tulevan pyhän rauha alkoi laskeutua kylän ylle. Haahtelan kirjoissa työskennellään kirjojen parissa, opetetaan yliopistoissa, mietiskellään kirkoissa, käyskennellään Helsingin Kalliossa ja Kruununhaassa. Musiikki soi. Kieli on kaunista.

Haahtela kuvaa päähenkilön perheenjäseniä hienosti. Eronkaan hetkellä ei katkeruus valtaa alaa. Niin kaunista. Jaakobin portaissa erityisesti kuvaus isän kuolemasta oli hieno. Silloin kun ihminen kohtaa elämänsä tärkeät tapahtumat, hän vain elää ne lävitse. Myöhemmin ne palautuvat muistiin, kirjoittaa Haahtela. Silloin niitä kykenee jopa analysoimaan. Jokainen perheessään kuoleman kohdannut tietää tämän. Paljonko ihmisen muisti tuo lapsuuden kokemuksiin sitten myöhempien vuosikymmenten aineksia?

Haahtelan kirjoissa eletään jotenkin utuisessa maailmassa, välillä kuin tietoisuudesta irtoamisen tilassa. Ollaan kuin elämisen reunalla. Tuon hienon ilmaisun ilmeisesti poimin jostain hänen kirjastaan. Vaikutelma tulee päähenkilön osittain harhaisista mielleyhtymista.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Uskonnollisten mysteerien käsittely jää ateistilukijalle hieman vieraaksi. Eräänlaisen hengellisyyden ja itseensä vaipumisen tunteen kyllä tavoittaa. Käpertymiseksikin sitä voisi sanoa. Haahtela ei trilogiassaan ympäröivää yhteiskuntaa näe. Musiikki ja kuvataideviittaukset luovat oppineen vaikutelman. Minä soittelin kirjoissa mainittuja kappaleita YouTubesta ja kieltämättä ne vahvistivat teosten autereista tunnelmaa. Ilahdun aina löytäessäni kirjallisuudesta yhteyksiä muihin taiteenaloihin. Nyt musiikin ohella mukana kuvataide.

Hesaria lukiessani tuli pakostakin miettineeksi kirjailijan ja päähenkilöiden yhteyttä eli kirjoittaako kirjailija itsestään. Ilmeisesti hyvin paljon. Haahtela on psykiatri, joka työkseen joutuu pohtimaan ihmismielen outoja ailahteluita. Hänet on myös vihitty ortodoksisen kirkon diakoniksi, niin että kirkko- ja luostarimaailma ovat tuttuja. Lukijan pitäisi osata irrottaa teos tekijästään itsenäiseksi kokonaisuudeksi vailla tekijän varjoa. Itse en siihen kykene.

Lukiessani minulla on visuaalinen kuva Haahtelasta itsestään milloin kallionkielekkeellä meren äärellä, milloin vetämässä puulastia jyrkkää polkua pitkin luostariin, milloin istumassa kirkon takapenkissä. Ja asia häiritsee minua. Olisi kiva tietää, miten muut lukijat ajattelevat Haahtelaa lukiessaan.

Hän ei tyydy vain kertomaan tapahtumia, vaan poikkeilee ajatuksissaan minne milloinkin ja laajentaa näin tapahtumien kerronnan edetessä kuvaustaan. Mutta laajentuminen tapahtuu suhteessa yksilöön itseensä ei yhteiskuntaan, jossa hän elää.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä