Kokkola-lehti

Irina Parviaiselle järjestettiin venetsialaisina iloiset iltamajuhlat Kokkolan kaupunginteatterissa

30 vuotta näyttämöllä, 50 vuotta viihteellä – aihetta juhlaan kollegoiden, vieraiden, roastaajien sekä toy- ja B-Boysien huomion kohteena.

★ ★ ★ ★

Yhtä Irinaa! 30 vuotta töissä – 50 vuotta viihteellä. Näyttelijä Irina Parviaisen tasavuosien kunniaksi ohjelmalliset, musiikilliset, ripauksen nostalgisetkin iltamat Kokkolan kaupunginteatterin päänäyttämöllä 26.8.

Irina Parviaiselle kaupunginteatterissa järjestetyt kolmituntiset iltamajuhlat onnistuivat lähes täysin välttämään nostalgisoinnin ja sentimentaalisuuden. Ne olivat siis kohteensa näköiset: hyvin valmistellut, villit, hauskat ja tunnelmasta toiseen terävästi leikkaavat. Näin homma pitää hoitaa. Juhlitaan taiteilijoitamme silloin, kun he ovat yhä täällä ja uransa huipulla.

Virallisessa osuudessa juhlakalu sai vastaanottaa Näyttelijäliiton ansioituneen jäsenen merkin ja kunniakirjan. (Muut tänä vuonna saman tunnustuksen saaneet näyttelijät ovat Anna Hultin, Karoliina Kudjoi, Karoliina Vanne, Krista Putkonen-Örn, Risto Autio, Satu Tala ja Thomas Backlund.) Vahvassa ja ammattiylpeässä kiitospuheessaan Irina Parviainen lähetti terveisiä myös nykyhallitukselle ja sen kulttuuripoliittisille linjanvedoille. Tai niiden puutteelle.

Ohjelma sisälsi melkein koko toisen puoliajan kestävän ”roastausosuuden”. Siinä muistutettiin, kaikella rakkaudella, mm. Irina Parviaisen maneereista. Näyttelijäin maneereilla on huono kaiku, mutta todellisuudessahan juuri niistä me suosikkinäyttelijät tunnistamme. Parviainen on myös siitä harvinainen esiintyvä taiteilija, että kypsyessään ja moninaisempia rooleja saadessaan, hän on yhä enemmän vapautunut tutuista kliseistä. Ja onhan se järkeenkäypää: vanhempi näyttelijä on parempi näyttelijä.

Ihailtavaa oli, että musiikillisessa ja laulullisessa iltamaohjelmassa tutuimmat ja kuluneimmat standardit loistivat poissaolollaan. Kaikki oli joko omatekemää tai käsin poimittua. Trio Törkeät eli kaupunginteatterin näyttelijätoveri Tomi Turunen Niina Hannulan ja Niko Karjalaisen säestyksellä esitti laulullista keskiviikon Kokkola-lehden tekstaripalstaa Kalevauvan hengessä: Suntin rannan venevajoilta kuuluu möykkää läheisille kerrostaloille… Nyt ne Isokylän koulun kellot soi myös puoliltaöin...

Aiempien yhteisten teatterivuosien kollega Jarmo Skön tuli Tampereelta esittämään tangoa kauniilla äänellään. Irina Parviaisen sisaretkin musisoivat. Sokerina pohjalla Outi Kärpäsen, Niko Karjalaisen ja hiphoppariparin säkistä tupsahtaneen 8-vuotiaan B-Boy Heimo Hämäläisen upea räppi, joka nauratti Parviaisen melkein hengiltä kunniapaikallaan punaisella samettisohvalla lavan reunassa.

Koko iltaa ei näyttelijän annettu istua edes omassa juhlassaan. (Se sallittiin aikoinaan Tarmo Mannille, mutta hän jäikin silloin eläkkeelle.) Parviaiselta kysyttiin kaikkien aikojen lempiroolia. Yllättävästi valinta ei ollut mikään suurista pääosista (Nukkekoti ja sitä rataa), vaan pieni, ylimääräisenä Metsäjättiin keksitty ja repliikitön näyttämöllä pistäytyjä: Kettusen Jorma! Näyttelijän muuntuminen roolihenkilöksi silmiemme edessä oli iltaman kohokohtia ja todisti siitä huolellisuudesta, jolla juhlaa oli valmisteltu. Pikantti yksityiskohta oli myös, että kaupunginteatterissa vierailijarooleista muistettu Juhani Rajalin (Kauppamatkustajan kuolema) toimi alussa kertojanäänenä. Tv-dokumenteista tuttu, kuulijaa hyväilevä äänenkäyttö palveli herkullisena kommentaarina käynnissä olevalle tilanteelle.

Aija Pahkala muisteli yhteisiä aikoja teatterissa ja lauloi. Samassa talossa aiemmin näytelleistä muista ammattitovereista Kari Suhonen saatiin etäyhteydellä paikalle. Samalla Irina Parviainen pääsi väläyttämään ilmeisen tunnettuja ATK-taitojaan. Tunnustettu hän on myös puhelinsoitoistaan, mikä kävi selväksi halki illan kulkeneesta kestovitsistä.

Roastaaminen tarkoittaa hyväntahtoista pilkantekoa. Niin kuin muukin amerikantuontitavara, kuten stand up, myös roastaus voi meillä kääntyä noloksi ja myötähäpeää herättäväksi kokemukseksi. Alatyyliä käytetään huumorissa usein jäänrikkojana yleisön varautuneisuuden poistamiseen. Itsetarkoituksellisena se kääntyy itseään vastaan. Irina Parviaisen roastaajat – teatteri-ilmaisunohjaajat Hanni Rättö, Sari Pasanen, Niko Karjalainen ja Jarmo Skön – onnistuivat välttämään pahimmat karikot (välillä rimaa hipoen ja toisinaan sen pudottaenkin). He näyttivät esimerkkiä, miten homma hoidetaan. Erityisesti Rätön roastausosuudessa draaman alati kohoava kaari ihastutti ja ilostutti niin katsojia kuin kohdetta.

Yleisökin sai vuoronsa. Itse muistelin kuinka Kokkolan Iltanäyttelijäin Luulosairaassa 1990 Parviainen tanssi Arganin nuorempana tyttärenä Louisonina balettia. Näyttelijä oli jo silloinkin varsinainen Pavlova – ainakin omasta mielestään.

Illan housebändin virkaa toimitti energinen ja tilannetajussaan tarkka Alexander Viertola, tuo sähköpianon Olli Mustonen. Se koskettavin numero kuultiin, kun Niina Hannula palasi näyttämölle pianon ääreen omalla sävelmällään Oskari Hannulan soittaessa bassoa. Laulu Jälkeen jää säesti kuvakavalkadia Parviaisen uralta. Aiemmin vähän ihmettelin, miksi alkupuolella näyttelijän 30-vuotista teatteritaivalta esitteleviä dioja säästeltiin, mutta nyt ymmärsin miksi. Liikuttavin hetki haluttiin sijoittaa loppuhuipennukseksi. Päätteeksi Irina Parviaiselle annettiin pitkät aplodit seisaaltaan.

Neljä tähteä juhlailtamille – viisi Irinalle!

Kritiikki on taiteen uutinen.

Kritiikki näkyy! tuo kritiikin lähelle. Suomen arvostelijain liiton ja Koneen säätiön kolmivuotinen hanke tukee paikallismedioita kritiikin julkaisemisessa. Tämä arvostelu julkaistaan myös osoitteessa kritiikkinakyy.fi