Kokkola-lehti

Kädettömyydestä kosketukseen sekä liian monimutkainen L. Onerva - Ykspihlajan Kulttuuriviikolla nykytanssia ja monologinäytelmä

Kädettömyydestä kosketukseen, yhteyteen ja vapaaksi

★ ★ ★ ★

Kädetön – Unarmed. Nykytanssiesitys nykyihmisestä. Eleni Pierides ja Taneli Törmä, tanssi. Esa M. Mattila, äänisuunnittelu ja musiikki. Jenni Pystynen, visuaalinen suunnittelu. Elina Riikonen, pukuompelu. Ykspihlajan toimitalo 14.-16.7. Ykspihlajan Kulttuuriviikko, Kokkola.

Sally Rooneyn romaanista tehdyssä Ylen tv-sarjassa Keskusteluja ystävien kesken kirjailija toteaa, että haluaa luoda jotain pysyvää. Performanssitaiteilija sanoo siihen, ettei sellainen ole mahdollista. Siksi hän tekee hetken taidetta.

Tanssikin on hetken taidetta. Ainoa jälki, mitä siitä jää, on muisto, vaikutelma tai heijastus mielessä, valokuva ja ehkä arvostelu lehdessä. Videotaltiointikaan ei pysty välittämään elävänä koettua esitystä. Ja tanssista kirjoittaminen taas on ”kuin laulaisi taloudesta” tai ”tanssisi arkkitehtuuria”. (Edellisten sanontojen täsmällistä alkuperää ei tiedetä, mutta ne on jäljitetty ainakin vuoteen 1918.) Esittävän taiteen tulkinnassa olemme kaikki aika kädettömiä! Vaan onhan taloudestakin laulettu, ainakin 1970-luvun Suomes

Kädetön – Unarmed tuulettaa kunnolla oletuksia siitä, mitä tanssi voi olla ja mitä saa Ykspihlajan Kulttuuriviikon ohjelmistoon kuulua. Kumouksellisuus lähtee jo kantaesityksen paikasta ja tilasta. Toimitalon (aiemmin Työväentalo) yli sadan neliön sali korotetun näyttämön edessä on laitettu uuteen uskoon. Penkkirivien välissä vaaleaa puulattiaa peittää valtava kullanvärinen tanssimatto, jota vasten tanssijoiden liikkeet heijastuvat kirkkaina peilikuvina ikkunoista paistavassa auringonvalossa. Todistamassa ensi-iltaa meitä on kolmisenkymmentä vanhaa ja uutta tanssin ystävää.

Itse esitys alkaa jo aulasta. Tanssijat Eleni Pierides ja Taneli Törmä asettuvat vuorotellen istumaan kahvion automaattipianon ääreen, ”soittamaan ilman käsiä”. Vielä tanssin alkaessa esiintyjien puvustuksena ovat pään ja vartalon peittävät kaavut, joista roikkuu erivärisiä ja –kokoisia hihoja kädettömyyden teemaa korostamassa.

”Tunteessa yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdottomuudesta, esitys pohtii kädettömyyttä olotilana niin metaforisesti kuin fyysisesti.” Näin lukee nykytanssiesityksen käsiohjelmassa alustuksena. Sopivasti Kädettömän ensi-iltaa seuraavana päivänä elokuva-alan residenssiksi Matkustajakodin naapurissa remontoitavassa Ykspihlajan Tyyssijassa on avoin keskustelutilaisuus Taiteen arvo ja arvostus. Siellä elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen toteaa (muistinvaraisesti), että taiteilija saa ja hänen pitääkin tehdä taidetta, koska niin monet jo ovat muiden asioiden kimpussa. Kädettömän tanssi osoittaa, Kuosmasen myöhempää ajatusta myötäillen, että tanssillakin on keinonsa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun – taiteesta tinkimättä.

Kädettömyys on aiheena ajankohtainen. Se ilmenee esimerkiksi siinä avuttomuudessa, jolla äärioikeistolainen nykyhallitus suhtautuu joko ymmärtämättömyyttään tai tarkoitushakuisesti sisällään myllertäviin rasistisiin ja fasistisiin pyrintöihin, paradoksaalisesti samaan aikaan ripustautuessaan yhä tiukemmalla puristuksella (!) vallankahvaan.

Teemallinen tanssi synnyttää mielleyhtymiä, yhteyksiä tekijöiden ja kokijoiden välille. Tanssi on kontaktilaji myös suhteessaan yleisöön. Only connect – pitää vain yhdistää! Näin kirjoitti E.M. Forster klassikossaan Talo jalavan varjossa. ”Siinä koko saarna. Oli vain yhdistettävä arki ja intohimo, ja kumpikin kohoaisi. Rakkaus nähtäisiin huipussaan.” (Suom. Eila Pennanen) Olisiko tanssi ihmisen vanhimpia luomisen muotoja, ensimmäinen taiteemme jopa ennen laulua, musiikkia ja luolapiirroksia? Ja siten lähimmässä yhteydessä sisäiseen eläimeemme, petoon nimeltä Intohimo, johon Forster viittasi?

Ennen asettumistaan virkavuosiinsa Pohjanmaan tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtajana, Eleni Pierides vielä kerran tanssii julkisesti koko kultaisen tanssilattian leveydeltä Kädettömän intohimoisessa huipennuksessa. Johdantona siihen hän kuitenkin pitää arkisemman, tanssillisen luentoversion monille tutusta aiheesta Fake It Till You Make It eli Teeskentele osaavasi, kunnes osaatkin.

Demonstroivassa, eteen näyttävässä osiossa siteerataan huvittavuudessaan kuvitteelliselta vaikuttavaa itsekasvatusopasta ”Minuutissa muutokseen – Mieti hieman, muuta paljon. (Teos on oikeasti olemassa, Richard Wisemanin self-help-kirja suomennettiin 2009). Tanssillisen satiirin kohteeksi otetaan teesit hymystä, joka teennäisenäkin muka saisi olomme paremmaksi. Ja tietysti mobiiliin voi laittaa muistutuksen hymyilemisestä – näin kädettömiä kun olemme. Hymyn lisäksi pitää muistaa ryhti sekä jatkuva nyökyttely, joka aina tekee kanssaihmisiin vaikutuksen.

Esa M. Mattilan kauttaaltaan mietitty äänisuunnittelu ja musiikki (Puccinin Tosca, Degeyterin L’Internationale) ottaa kaiken irti myös hiljaisuudesta ja tauoista. Hymyilykohdassa ikivihreä Smile-sävelmä dekonstruoidaan paljastamaan rakastetun laulun itsepetos ja manipulaatio. Sentimentaalisuuteen taipuva Chaplin pääsee toki pälkähästä. Hän vain sävelsi (hienon) musiikin, Puccinista inspiroituneena kuulemma. Sanat lisättiin paljon myöhemmin muiden toimesta. Smilesta tehtiin lukuisia onnistuneita ja vähemmän onnistuneita versioita (Nat King Cole, Liza Minnelli, Jimmy Durante, Michael Jackson, Harpo). Kädettömän tanssiversio kuulostaa siltä kuin keinoälyääni lukisi lyriikkaa tietämättä sanojen merkitystä. Tai kuin 2001: Avaruusseikkailun tietokone HAL lähettäisi viimeistä, hajoavaa viestiään. Kädettömän jälkeen ei Smilea enää koskaan kuuntele samalla tavalla.

Nauru on tehokkainta, myrkyllisintä kritiikkiä ja siihenkin Kädetön tarttuu. Arvostelun kohteena on ulkopuolelta meihin kohdistettu, ylenkatsova ja alentuva ohjelmointi. Sen tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan itsensä riittämättömiksi, karsia meistä viimeisetkin inhimillisyyden rippeet, jotta pysyisimme tehokkaina kuluttajina ja alamaisina. Se Dale Carnegien kuulu itsekasvatusoppaiden äiti Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa (alkuteos 1937, suom. 1939 ja 1983) perustuu samaan kaavaan kohtelemalla ihmisiä välineinä. (Filosofi Kant kielsi tämän ehdottomasti jo vuonna 1785: ihmisen on kaikissa tilanteissa oltava päämäärän sinänsä.)

Toinen tanssija, Taneli Törmä, on Pierideksen esittämän toimijan vastakohta sekä vastavoima, se passiivisempi, nimenmukainen ”kädetön”. Mutta vapautuessaan hihapuvustaan ja olemisoppaiden teeseistä, intoutunut tanssi tempaa myös kumppanin mukaansa. Tanssijat taitavat koskettaa – saada yhteyden, only connect – vain kerran. Pitkän odotuksen jälkeen kosketus lattianrajassa on huumaava, herkkä - ja ”koskettava”. Sitä on myös esityksen päätös, kun Pierides ja Törmä siirtyvät kultaisen tanssimaton reunalta sivuun ja jättävät taakseen roolit, suorituksen. He ovat taas vapaita omina itsenään eli esityksen käännösnimeä Unarmed mukaillen: aseistariisuttuina. Mutta yhteistä, meidän kanssamme jaettua, kokemusta rikkaampina: aseistariisuvina.

L. Onerva – liian monimutkainen kapistus!

★ ★ ★ ★

Sekasointuja – monologinäytelmä L. Onervasta. Teatteri Saaga. Käsikirjoitus ja ohjaus Niina Aho. Lotta Aakko, puhe, runot, laulu. Jaakko Rosnell, musiikki, kitara. Matkustajakoti Ykspihlajan Rauanheimosali 14.7. Ykspihlajan Kulttuuriviikko, Kokkola.

Miehet saavat kipakkaa kyytiä L. Onervan elämäntarinasta kertovassa, oululaisen Teatteri Saagan Ykspihlajan Kulttuuriviikolla vierailevassa monologinäytelmässä. Runoilijaa esittää sopraano, oopperalaulaja Lotta Aakko. Kuten Brontën sisarukset tai Harry Potterin kirjoittaja, L. Onervan (Hilja Onerva Lehtinen 1882-1972) täytyi käyttää sukupuoletonta nimimerkkiä tullakseen huomatuksi miesvaltaisessa kulttuurielämässä. Vakava asia saa hauskan toteutuksen Ykspihlajan Matkustajakodin Rauanheimosalissa, kun Sekasointuja-esityksen miehiä esittää muusikontoimensa ohella sanattomasti kommentoiva kitaristi Jaakko Rosnell. Tunnin kestävää esitystä voi parhaiten kuvata sanoilla liikuttavan herkkä ja elohopeamaisen vilkas.

Alun perin Matkustajakoti on ollut Rodenin huvila, L. Onervan elämän täsmällinen aikalainen. Ilmankos Aakon lauluksi välillä puhkeavan puheteatterin ja Rosnellin soiton saattelemana niin sulavasti aikamatkaamme L. Onervan, hänen vanhempiensa, nuoruudenystäviensä, puolisonsa Leevi Madetojan ja taustapiruna ehkä vähän Eino Leinonkin epookkiin.

Monologinäytelmä taitaa taasen olla uusi aluevaltaus Ykspihlajan Kulttuuriviikoille. Festivaalilla on ollut aina seinä leveällä, katto korkealla ja kynnys kutsuvana. Tapahtuma on leimautunut maanläheiseksi, rouheaksi ja ilmeeltään välittömäksi festariksi. Klassinen laulu tai ”korkeataide”, nykytanssista puhumattakaan ei välttämättä ole ollut Ykspihlajan ohjelmiston peruskauraa. Tänä kesänä se on.

Mikään inhimillinen ei tunnu olevan vierasta Lotta Aakolle, joka on L. Onervana yhtenä hetkenä deklamoiva lintunen, toisena moderni, mondeeni maailmannainen ja tietämättään esifeministi. Esityksen alussa Aakko on aave, äidin haamu, jonka vartalon näemme sielumme silmin keinumassa vedenpohjassa kaislojen keskellä kuin Shelley Wintersin ruumiin elokuvassa Räsynukke.

Yleisössä voi aistia sisäisen kohahduksen. Ovatko tietomme L. Onervasta näin hatarat? Pian selviää kuitenkin, että kyseinen, hukuttautuva hahmo on runoilijan mielenterveysongelmista kärsivä äiti, Serafina. (Koska Sekasointuja jatkaa esityksiä ympäri Suomen koko kesän, pidetään arvio enimmäkseen spoilerivapaana.) Lasten tapaan pikku Hilja syyttää äidin kohtalosta itseään. Tosin Serafinankin syytökset kaikuvat korvissa. Nuoren naisen elämän aurinkoa pimensivät aikaansa vangitut, ajattelemattomat vanhemmat: pitkä ”äidin laahus” ja rakkaan Papan petos.

Ongelmana on se kun tyttö ei halua asettua naiselle tuolloisessa yhteiskunnassa varattuun muottiin. Pitäisi mennä naimisiin. Antaa ”pyhän hengen” livahtaa ja saada lapsi. Jäädä hoitamaan kotia. Olla edustusvaimo. Ei ainakaan saisi ”dallata Aleksanterinkatua” liian monen miehen kanssa tai juoda samppanjaa Euroopan metropoleissa. L. Onerva oli monilahjakkuus, mikä toi omat ongelmansa. Nuorta naista kiehtoivat teatteri, runot, proosa, journalismi, lääketiede ja kielet. Kuten tarjolla olevien kiehtovien miesten kohdalla, naisen oli hankala tehdä valintoja. L. Onerva oli itselleenkin ”liian monimutkainen kapistus”. Hän vihasi tavallisuutta, ihmisiä, joita mahtui ”kaksitoista tusinaan”, ja joille ”aurinko nousee idästä ja laskee länteen”. Kirjailijan esikoisromaania Mirdjaa paheksuttiin vuonna 1908 sen vapaamielisestä nimihahmosta ja tämän nietzsheläisyydestä.

Naistaiteilijan elämän ja uran miehet hidastivat kehittymistä. Aviopuolisot ja rakastaja olivat kypsymättömiä, mutta jättivät silti L. Onervan monesti varjoonsa. Kiukku mieskriitikoita kohtaan muistuttaa amerikkalaiskollega Emily Dickinsonista, jonka välimerkkien käyttöön (mies)kustantajat halusivat puuttua. On kuitenkin ilo esityksen jälkeen lukea, etteivät suomalaisrunoilijan elämä ja ura jääneet lyhyiksi tai teokset elinaikana julkaisematta. Päinvastoin, tuotanto oli runsas ja monipuolinen aktiivivuosina 1904-1966. Runojen ja romaanien ohella L. Onerva toimi myös näytelmäkirjailijana, elämäkerturina ja suomentajana. 89-vuotiaana kuollut taiteilija palkittiin useasti ja hän kirjoitti elämänsä loppuaikoihin saakka. Kohteen lannistumattomuutta kuvastaa repliikki ”Tartun kynään kuin miekkaan!”

Lotta Aakko vaihtaa rekisteriä joustavasti ja vuorosanoista siirrytään saumoitta runoihin ja sopraanolauluun. Jaakko Rosnellin ilmeikäs kitarointi luo aktiivisen, kommentoivan taustan, mutta johdattaa myös esityksen vaihtuviin tunnelmiin. Sekasointuja – monologinäytelmä L. Onervasta ottaa aseekseen herkkyytensä: onhan heikon saavuttama voitto paljon suurempi kuin voimakkaan. Vai miten se meni?

Kritiikki on taiteen uutinen.

Kritiikki näkyy! tuo kritiikin lähelle. Suomen arvostelijain liiton ja Koneen säätiön kolmivuotinen hanke tukee paikallismedioita kritiikin julkaisemisessa. Tämä arvostelu julkaistaan myös osoitteessa kritiikkinakyy.fi