Paikallisuutiset

Kalajokinen Veikko Karjalainen pyörittää yritystä vielä 76-vuotiaana, vaikka hän olisi päässyt eläkkeelle jo nelikymppisenä – Töissä parasta on ihmisten tapaaminen: "Se on suurin rikkaus"

Kun Kalajoen Taide ja Kuva -liikkeen omistajaVeikko Karjalainen saapuu avaamaan yrityksensä oven puoli kymmeneltä, on hänellä jo takanaan ”parlamentin” kokous. Kolmena aamuna viikossa miesporukka kokoontuu Ventelän taloon parantamaan maailmaa.

– Siellä puhuttiin vaikka mitä – pöydän keskellä keskiasioita ja päissä pääasioita. On se niin villiä porukkaa! Karjalainen nauraa.

Ja vakavoituu sitten:

– Tuo keskustelukerho on minulle tosi tärkeä. Se tulee varmaan lapsuudenkodista, jonne koko kylän ukot kokoontuivat aina pyhisin keskustelemaan. Silloin ei vielä ollut radiotakaan.

Haluaisin olla vain entistäkin enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Se on suurin rikkaus.

Lapsuudenkodista Kajaanista juontaa moni muukin asia Karjalaisen myöhemmässä elämässä. Itse asiassa sekin, että hän vielä 76-vuotiaana hoitaa yritystä.

– Kun on 7-vuotiaasta asti tehnyt töitä, niin ei sitä osaa muuten olla. Elämäntapa se on varmaan, hän miettii.

Taide- ja valokuvaustarvikkeita sekä kehystys- ja avainpalvelua tarjoava liike on erikoisuus Kalajoen kokoisella paikkakunnalla. Liikkeeseen poikennut asiakas sanoo, että taideharrastajalle tämä paikka on aarre.

– Taidepuoli on kyllä hiipunut aika paljon viimeisten viiden vuoden aikana, Karjalainen kertoo.

Mutta ei hän käykään kauppaa suurten voittojen toivossa. Hän pyörittää yritystään lähinnä samasta syystä kuin käy Ventelän parlamentissakin: tavatakseen ihmisiä. Siksi hän on töissä nytkin, vaikka olkapäävamma on viime viikkoina estänyt taulujen kehystämisen.

– Tässä kävi viime viikollakin kaksi kaveria, jotka kumpikin olivat tunnin. Miten mukava se on jutella ihmisten kanssa, varsinkin kun aihe kiinnostaa kumpaakin! Minä niin nautin!

Sosiaalisella ja puheliaalla miehellä riittää juttua monenlaisista aiheista. Asiakkaiden asioita hän ei kuitenkaan kerro eteenpäin eikä puhu pahaa kenestäkään. Isä jo aikanaan opetti, ettei naapurista saa puhua pahaa eikä talojen välillä saa polku ruohottua.

– Haluaisin olla vain entistäkin enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Se on suurin rikkaus.

Kalajoelle Veikko Karjalaisen toi alun perin "Aatun koulu" eli kotiteollisuuskoulu, jonka rakennuslinjalle hän tuli opiskelemaan vuonna 1965. Täältä löytyi vaimo Sirkka, ja pariskunta sai tyttären, joka asuu nyt perheineen Lontoossa.

Kotiteollisuuskoulun jälkeen Karjalainen työskenteli neljä vuotta Topi-Kalustajalla ja teki sitten rakennustöitä niin Kalajoella kuin muuallakin. Kerran saunan lauteilla lankomies tarjosi hänelle töitä meijerityömaalla Libyassa, ja kun vaimokin tuumaan suostui, Karjalainen tarttui tarjoukseen ja lähti vuodeksi Afrikkaan.

Palattuaan Libyasta kotiin vuonna 1981 hän joutui sairaalaan kovaan päänsäryn vuoksi.

– Minua tutkittiin yhdeksän vuorokautta Kokkolassa, ja sitten lääkäri sanoi, etten pysty enää tekemään töitä kylmässä. Hän olisi kirjoittanut minulle eläkepaperit.

Oloneuvoksen päivät eivät kuitenkaan toimeliasta miestä houkutelleet. Kun rakennustyöt oli jätettävä, hän keksi perustaa kehystys- ja taidetarvikeliikkeen.

Jos Karjalainen olisi valinnut toisin, hän olisi ollut jo puolet elämästään eläkkeellä. Jälkeenpäinkään miestä ei harmita. Niin paljon ihmisiä olisi jäänyt tapaamatta ilman tätä yritystä.

Aikoinaan Karjalainen teki liikkeessään myös valokuvia, mutta sen hän lopetti jo ennen digikamera-aikaa.

– Minulle tuli astma, ja lääkäri sanoi, että jos haluat elää niin lopetat tuon homman. Siihen se viikon päästä loppui.

Valokuvausta hän on harrastanut koko ikänsä. Tilanne, jossa hän sai siihen kipinän, on ikuistettu suureen mustavalkokuvaan: 6-vuotias poika istuu eturivissä koko kylän äitienpäiväjuhlapotretissa 1940-luvun lopussa. Katsoo kameraan ja miettii, että tuollaisen minäkin haluan.

10-vuotiaana Karjalaisella olikin jo oma kamera, jonka hän tienasi kitkemällä ja nostamalla porkkanaa koulupäivien jälkeen.

– Kuvasin jo aivan kossina koko suvun häät ja hautajaiset, ja kaikki muutkin juhlat. Kaikki rahat menivät siihen, mies naurahtaa.

Kuvaamista ei ole haitannut se, että hänellä on vain yksi silmä. Toinen tuhoutui hänen ollessaan 2-vuotias, kun siihen meni kuumaa tuhkaa. Sota-aikana lasta ei saatu riittävän nopeasti hoitoon.

– Olen saanut ikäni olla yhden silmän varassa, mutta se on kehittynyt niin, että pystyn arvioimaan etäisyydetkin. Armeijassa minulle ei pärjännyt ampumisessa kukaan.

Nyttemmin hän on lopettanut valokuvaamisen.

– En saa digikameralla enää niin hyviä kuvia kuin filmikameralla. Ja minulla on jo liian paljon kuvia – kukaan ei tiedä, mihin ne pannaan, kun minusta aika jättää.

Kamera saattoi Karjalaisen kerran pulaankin, nimittäin sillä ikimuistoisella Libyan reissulla. Hänet pidätettiin valokuvaamisesta, joka oli kiellettyä.

– Toista tuntia minua kuulusteltiin, ja olihan siinä paita märkänä...! Oli epävarmaa, saanko jäädä maahan. Mutta kun ne eivät saaneet minulle tulkkia niin hermostuivat ja luovuttivat.

Kamerassa ollut filmi heitettiin roskiin, mutta taskussa olleista rullista Karjalainen ei hiiskunut. Eikä kaikista niistä kuvista, jotka hän oli jo kahdeksan kuukauden aikana ehtinyt ottaa.

Pidätys ei ollut Libyassa vietetyn vuoden kovin kokemus. Siitä rankimmasta Karjalainen ei oikein saata puhua, mutta mainitsee kuitenkin:

– Kovin työni on ollut tehdä kaksi väliaikaista ruumisarkkua 40 asteen helteessä. Se muisto sattuu vieläkin.

Vähän vastaava kipeä kokemus hänellä on myös siltä ajalta, kun hän armeijan jälkeen oli tekemässä rakennustöitä puolustusministeriölle Suomenlinnassa.

– Työkaveri hukkui käsiin meidän asuntomme laiturin päässä. En jaksanut saada häntä rantaan... En pystynyt olemaan siellä enää sen jälkeen.

Karjalainen palasi kuitenkin Suomenlinnaan vielä toistamiseen ja rakensi Helsingissä muutakin, muun muassa ateljeen ja talon kuvanveistäjä Jussi Koivusalolle.

Lapsuudesta sai alkunsa valokuvaamisen lisäksi toinenkin rakas harrastus, rahojen ja mitalien kerääminen. Lapsuuskodissa kyläilleet miehet kaivoivat kukkaroistaan pikkupojalle käytöstä poistettuja kolikoita, kun rahaa uudistettiin.

– On se kuule tämä numismatiikka vienyt minut kokonaan, Karjalainen huokaa ja esittelee kolikkokansiota.

Paitsi että aika ison osan on vienyt myös Lappi. Karjalainen harrasti 16 vuotta kullanhuuhdontaa ja valokuvasikin aikanaan Tankavaaran kultakisoja. 30 vuotta on vaimon kanssa kuljettu Saariselällä ja 14 vuotta Äkäslompolossa.

Mikä Lapissa kiehtoo? Karjalainen hakee hetken sanoja mutta tiivistää sitten:

– Lappi on kuin rukous. Se antaa ihmiselle voiman. Siellä on kaikki mitä ihminen tarvitsee, luonto ja hiljaisuus... Siellä jopa paranee.

Vuodenvaihteessa Karjalainen myi toisen puolen omistamastaan liikekiinteistöstä. Nyt hänellä on käytössään 73 neliötä, jotka nekin ovat kyllä kaupan. Mitään tulenpalavaa kiirettä eläkkeelle hänellä ei kuitenkaan ole.

– Yrittäjäksi on helppo ryhtyä, mutta lopettaminen onkin aikamoinen temppu...! Aion tehdä tätä hommaa niin kauan kuin Luoja suo ja terveyttä riittää.