Kulttuuri

Kälviäläinen kuvanveistäjä Kaija Kontulainen ei nuorena uskaltanut haaveillakaan taiteilijan ammatista – "Kukaan ei koskaan uskaltaisi alkaa tällaiseen ammattiin, jos järkeilee liikaa”

Kuinka olet päätynyt kuvanveistäjäksi, Kaija Kontulainen?

– Olen ollut aina kiinnostunut käsillä tekemisestä sekä piirtämisestä, mutta en koskaan oikein uskaltanut ajatella sitä ammattina. Ollessani päiväkodissa töissä veri veti piirtämiseen, joten piirsin aina lastenkin kanssa. Lopulta 25-vuotiaana lähdin opiskelemaan Pohjoismaiseen taidekouluun, ja siellä tulikin hassu olo siitä, kun kukaan ei ollut vihainen piirtämisestäni vaan sain tehdä sitä sydämeni kyllyydestä.

– Vähitellen mukaan tuli myös kuvanveistäminen. Näitä töitä olen tehnyt leipätyökseni suurimman osan elämääni.

Mitkä ovat yleisimpiä työtekniikoitasi ja kuinka teosten suunnittelu alkaa? Mitä materiaaleja pääsääntöisesti käytät?

Taiteilijoille apurahat ovat kultaakin kalliimpia, ne ovat pelastaneet monet meikäläisistä.

– Aikaisemmin veistin enimmäkseen puusta, mutta sitten sain astman, jonka takia puun työstämistä piti vähentää. Puu on kuitenkin ollut tähän asti se rakkain materiaali, varsinkin tervaleppä. Se on materiaalina paras, koska se on pehmeää eikä repeile. Olen muotoillut myös paljon savesta, valattanut pronssiin sekä käyttänyt betonia ja kipsiä. Kokkolan kävelykadun kukkapenkkien kuusi teosta on tehty teräslangasta.

Muuttaako alussa luotu suunnitelma muotoaan työn edetessä?

– Työllä täytyy olla suuntaviivat mitä lähdetään tekemään, mutta etukäteen ei voi täysin tietää, miltä lopputulos tulee näyttämään. Eikä se olisi mielenkiintoistakaan silloin, koska venymisvaraa täytyy olla. Mielestäni veistoksissa on ihanaa myös se, kun muodon lisäksi saa kuin ilmaisena kaupanpäällisenä myös varjot.

Pelkäätkö koskaan, että luovuus ja ideat loppuisivat?

– Kyllä vähän joka kerta pelottaa, kun työn valmistuminen häämöttää, että mitäs sitten seuraavaksi. Sen takia tykkäänkin tehdä pitkiä, parin vuoden mittaisia töitä, koska silloin tietää aina mitä seuraavana päivänä tekee. Kuitenkaan ideoiden ja inspiraation loppumista en pelkää, koska jatkuvasti elämän edetessä vaistomaisesti katson ympärilleni ammentaen ideoita ja ajatuksia milloin mistäkin.

Ketkä ovat omia esikuviasi? Onko jokin erityinen taiteen tyylisuunta tai jonkun tietyn taiteilijan teos, joka puhuttelee sinua erityisen paljon?

– En osaa nimetä ketään erityisesti, vaikka vaikuttavia teoksia ja ihmisiä olen kohdannut paljon. Voi olla, että pikemminkin ulkopuoliset ihmiset huomaavat tällaiset vaikutukset töissäni, joita itse en tiedosta lainkaan.

Mitkä ovat työsi suurimmat haasteet?

– Aina ja ikuisesti se on se raha. Kuitenkin vuosien saatossa sitä on oppinut luottamaan, että jostain sitä kuitenkin aina järjestyy. Jos taloustilanne on hyvä muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin niin en niin sitä ajattele, mutta jos ne viimeiset lantit ovat menossa niin sitten alkaa mietityttämään.

– Taiteilijoille apurahat ovat kultaakin kalliimpia, ne ovat pelastaneet monet meikäläisistä ja mahdollistaneet sen myötä työnteon ja taiteen tuottamisen jatkuvuuden.

Olet pitänyt monia omia näyttelyitä sekä ollut mukana useissa yhteisnäyttelyissä. Jännitätkö enää muiden antamia palautteita, ja vaikuttavatko ne töihisi?

– Alitajuisesti vähän mietityttää, mutta ei varsinaisesti jännitä. Hirmu vähän ihmiset uskaltavat antaa kritiikkiä, vaikka sitä joskus vähän kaipaisikin. En sinänsä kyllä usko, että minkäänlainen palaute vaikuttaa tuleviin töihini, koska tässä työssä on oltava ennen kaikkea rehellinen itselleen. Jos joku ei tykkää töistäni niin sitäkään ei tarvitse pahoitella, mutta ketään miellyttääkseni en voisi tehdä tätä työtä toisin.

Minkä neuvon antaisit taide-alalle suuntaaville nuorille?

– Joskus jo taidekoulun aikana ajattelin, kun aloin pohtia tätä vakavasti ammatikseni, että aina pitää mennä sitä kohti minne on suurin kiinnostus, eikä ajatella liian järkevästi. Kukaan ei koskaan uskaltaisi alkaa tällaiseen ammattiin, jos järkeilee liikaa. Täytyy mennä sitä kohti, mikä tuntuu itsestä hyvälle.