Kokkola-lehti

Kaukainen planeetta on Kuosmasen mykkäfilmitrilogian komea päätös

Antoisa, joskin epätasainen lyhyiden säestettyjen mykkäfilmien sarja 2012-2017-2023 sai loisteliaan päätösosan Kokkolan Kinojuhlien ensi-illassa.

★ ★ ★ ★ ★

Kaukainen planeetta. Ohjaus Juho Kuosmanen. Käsikirjoitus Kuosmanen, Anna Airola. Kuvaus Arsen Sarkisiants, J-P Passi. Äänisuunnittelu Pietu Korhonen. Puvustus Kirsi Gum. Maskeeraus Riikka Virtanen. Leikkaus Jussi Rautaniemi. Lavastus Kari Kankaanpää. Kuvitukset ja typografia Elina Warsta. Musiikki Ykspihlajan Kino-orkesteri. Pääosissa Jaana Paananen ja Aku-Petteri Pahkamäki. Elokuvayhtiö Aamu, tuottajat Jussi Rantamäki, Otto Kylmälä. Lyhytelokuva. S. Ensi-ilta Kokkolan Kinojuhlat 9.9. Bio Rex.

Jaana Paananen kantaa persoonallaan Juho Kuosmasen mykkäelokuvakolmikon päättävän osan kauniisti maaliin. Kuten Seppo Mattila aloituselokuvassa Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012) antoi sielunsa mustavalkoiselle lyhytelokuvalle, Paananen on uuden Kaukaisen planeetan sydän.

On oikea tapa nähdä nämä lyhärit samalla kertaa ja nimenomaan Ykspihlajan Kino-orkesterin säestyksen ja elävien ääniefektien kanssa. Elokuvien ansiot korostuvat toisiaan vasten, joskin myös viat tulevat selvemmin esille. ”Tilaustyönä” alkuperäisen ja kadonneen Suomen ensimmäisen elokuvan (1907) satavuotisjuhliin valmistuneesta Salaviinanpolttajista (2017) puuttuu Mattilan tai Paanasen kaltainen vahva keskus, jonka ympärille maailma ja tarina rakentaa. Vaikka siinäkin oli samoja näyttelijöitä, filmi jäi hupaisuudessaankin liikaa originaalin mukaelmaksi ja mykkäfilmikliseiden pastissiksi. Onnellinen loppukin tuntuu hätäratkaisuna lisätyltä: elokuva loppuu kuin kesken. Tiettävästi Salaviinanpolttajat kuvattiin yhdessä päivässä. Jaana Paananen, Juha Hurme ja Tomi Alatalo synnyttävät mukavan, tanskalaisen Majakan ja Perävaunun (Fyrtårnet og Bivognen 1921-40) filmisarjan mieleen tuovan tunnelman, ja Alatalo taitaa slapstickin lumessa.

Kesällä 2017 tuore Salaviinanpolttajat sekä Romu-Mattila ja kaunis nainen nähtiin peräkkäin Sodankylän elokuvajuhlilla vanhassa isossa sirkusteltassa Kino-orkesterin musiikin ja nyttemmin Disneylle menettämämme Heikki Kossin foley-tehosteiden livesäestyksen kera. Kahden lyhytfilmin välinen tasoero osoitti hieman varautuneelle arvostelijallekin Romu-Mattilan ylivoimaisuuden. Mykkäfilmin välitekstiplanssit olivat vähintään yhtä hyviä kuin muukin elokuva ja saivat teltallisen festarikansaa räjähtämään nauruun tuon tuosta.

Saman tunnelman voi aistia Kokkolan Kinojuhlillakin lauantaina 9.9., kun koko trilogia esitettiin Työväentalolla kahdesti peräkkäin täysille saleille. Siitäkin saatiin todiste, etteivät elokuvat koskaan ole vain fiktiota tai pelkkää dokumenttia. Romu-Mattila on Seppo Mattilan kuvitteellinen elämäkerta ja muistokirjoitus. Samalla filmiin on tallentunut Ykspihlajan muuttunutta historiaa: Romu-Mattilan taloa ei enää ole ja Potin rantakin on täysin muuttunut nykyiseksi Kokkolan kulttuurin kesäiseksi keskukseksi.

Kino-orkesterin elävä musiikki ja paikalle tehdyt avaruusääniefektit, nyt digitaalisina Pietu Korhosen toimesta, ovat erottamaton osa myös trilogian päätöstä. Voi hyvin olla, että purkitettuna, esimerkiksi televisiossa esitettynä, näistä mykkäfilmeistä jäisi jotain olennaista pois. Onneksi festivaaleilla voi nähdä teokset sellaisina kuin ne on alkuperäisesti tarkoitettu nähtävän – ja kuultavan.

Romu-Mattila ja kaunis nainen on tosipohjaisine sisältöineen Juho Kuosmasen filmisarjan sykähdyttävin työ ja elämään jäävä Ykspihlaja-klassikko. Kaukainen planeetta taas toteutuksena elokuvista paras, kypsän ohjaajan teos. Täytyy muistaa, että kaikki ohjaajan pitkät, palkitut teatterifilmit ovat syntyneet Romu-Mattilan jälkeen. Kerätty kokemus ja taito näkyvät. Kaukainen planeetta on tehty 155 000 euron budjetilla, mutta siltikin enemmän rakkaudella kuin rahalla. Filmi on verrokkeihinsa nähden ammattilaistason kunnianhimoinen pieni suurtuotanto kaikilta osatekijöiltään.

Koko konsepti on raikas ja valloittava, eikä olisi voinut syntyä muiden tekijöiden käsistä. Ja nyt tarkoitan koko nimekästä, ansioitunutta ensembleä, sekä kokkolalaisia että muualta lainattuja. Kaukainen planeetta on kuvattu enimmäkseen sisällä studio-oloissa, ulkona filmattujen Romu-Mattilan ja Salaviinanpolttajien vastakohtana. Sen maailma koostuu tarkasti, mutta hellyttävästi rakennetuista ja kuvatuista pienoismalleista ja muusta silmänlumeesta. Ainoa lyhytelokuva, johon voisin Kaukaista planeettaa verrata, on kanadalaisen filmihullun, Guy Maddinin huima Heart of the World (2000). Se kuvattiin vanhahtavaan tyyliin venäläisenä scifinä neuvostokonstruktivismin hengessä. Kummankin filmin härvelin rakentamisvaiheissa on saman sukuista ihastuttavaa keksinnän kipinöintiä. Mikä todennäköisesti on täysin sattumanvarainen yhtymäkohta, koska Kuosmasen ja Maddinin elokuvat muuten liitävät niin omissa maailmoissaan. Arsen Sarkisiantsin ja J-P Passin syvätarkka kuvaus ja Jussi Rautaniemen leikkaus luovat Kari Kankaanpään lavastuksen kanssa hektisiä hetkiä, jotka kohoavat Kaukaisen planeetan pääosiin sisaruksia näyttelevien Jaana Paanasen ja Aku-Petteri Pahkamäen rinnalle.

Kuosmanen ja kumppanit ovat säilyttäneet trilogian päätökseenkin leikkisyytensä. Teknistaiteellisista ansioistaan huolimatta Kaukainen planeetta on ihmisläheinen ja lämmin filmi. Tarina majakalla elämänsä viettäneiden sisarusten välisestä rakkaudesta ja yhteydestä on virkistävää vaihtelua valkokankaat yleensä täyttävän romanttisen tai eroottisen lemmen kuvauksille. Ensi-illassa Työväentalolla kinojuhlaväki palkitsikin tekijät ja erityisesti Jaana Paanasen seisaaltaan annetuin aplodein.

Japani-teeman ohessa Kinojuhlilla muutakin ohjelmistoa

Filmifestivaalin teemaan sopivan kymmenkunnan japanilaiselokuvan (Kokkola-lehti 6.9.) ohella Kinojuhlilla nähtiin muutakin filmiohjelmistoa. Juho Kuosmasen lyhytfilmien lisäksi esitettiin kaksikin ennakkoensi-iltaa. Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet (Kokkola-lehti 21.6.) on seestyneen mestarin parhaita, valmis ja pelkistetty rakkaustarina palavan maailman keskeltä. Siinä on jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain sinistä. Loistavat tähdet, Alma Pöysti ja Jussi Vatanen, tuovat ajattomaan kerrontaan nykyhetken tuoreutta. Ensi-ilta teattereissa perjantaina 15.9.

Tia Kouvon Mummolan ensi-ilta on ”jouluelokuvalle” sopivasti 10.11. Ennakkoon nyt filmin sekä Sodankylässä että Kinojuhlilla nähtyäni voin juhlia uuden, merkittävän filmintekijän saapumista. Kouvo on kokokuvassaan erään perheen perisynneistä samalla kertaa sekä tarkkanäköinen ja säälimätön että ymmärtävä. Tulevaisuus ja toivo on Mummolassa sijoitettu nuoreen polveen, joka haluaa muuttaa maailmaa.

Alain Resnais’n jo toista kertaa Kinojuhlilla esitetty ranskalais-japanilainen Hiroshima, rakastettuni (1959) toi modernin elokuvan klassikolle myös uutta, nuorta festariyleisöä. Sofia Coppolan amerikkalainen katse Japaniin filmissä Lost in Translation (2003) on edelleen yhtä ongelmallinen kuin ensi-illassaan. Japanilaisuuden karikatyyreissä voi aistia ylenkatsetta ja Bill Murrayn mainostähden suhtautuminen poissa olevaan perheeseen on rasittavan tympeää. Filmin viehätystä ei silti voi kokonaan kieltää. Viisikymppisen aviomiehen ”suhde” omalla tahollaan naimisissa olevaan 23-vuotiaaseen (Scarlett Johansson oli 17-vuotias näytellessään vuosia vanhemman naisroolin) on viime vaiheissaan nykykatsannossa vielä hämmentävämpää kuin 2000-luvun alussa. Eikö eriparisen, vieraassa maassa kohtaavan kaksikon ystävyys ollut tarpeeksi kiinnostava ja seksikäs aihe elokuvan teemaksi?

Hlynur Pálmasonin Kutsumus (Godland, 2022) edusti uutta islantilaista häikäisevällä visuaalisuudella. 1800-luvun loppuun, jolloin Islanti oli vielä Tanskan vallassa, sijoittuva tarina nuoren papin kirkonrakentamisesta oli täynnä ”satujen saaren” unia ja tarinointia. Mutta myös karuun maahan sijoitetun pohjoisen westernin äkkinäistä julmuutta. Ilmankos islantilainen alkuperäisnimi Volaða land (”kurja maa”) ja tanskalainen Vanskabte land (”kieroutunut maa”) osuivat kohdalleen paremmin kuin suomalainen levitysnimi tai Islannin uskonnollissisältöisestä kansallislaulusta periytyvä Godland. Uutuuden komeudesta huolimatta Palmasonin ensipitkä Vinterbrødre (2017) on yhä ohjaajan paras teos ja Hvítur, hvítur dagur (2019) koskettavampi kuin Kutsumus. Ne eivät saaneet Suomessa teatterilevitystä kuin festivaaleilla ja elokuvayhdistys Walhallan erikseen tuomina joillakin paikkakunnilla.

Mike Millsin C’mon C’mon valitsi mykkäfilmeistä ja vanhoista klassikoista tutun mustavalkoisen nykypäiväkuvaukseensa pienen pojan isättömyydestä ja kontaktien vaikeudesta. Analyyttisyys ja sydämellisyys yhdistyivät, kun eno (Joaquin Phoenix tavallisen keskivertomiehen roolissa) ja sisarenpoika (ihastuttava Woody Norman) viettävät laatuaikaa, ja me yleisönä samalla.

Filminsä The Selfish Giant (2013) lapsikohtalolla yleisön, kriitikot ja palkitsijat hurmanneen Clio Barnardin uusin Ali & Ava (2022) oli ohjaajan tapaan kuvattu Bradfordissa, Länsi-Yorkshiressa. Nyt tarina keski-iän aikuisista, jotka eron jälkeen yrittävät uudelleen ympäristön vastuksista huolimatta. Tv-rooleista tutut sivuosanäyttelijät Claire Rushbrook ja Adeel Akhtar osoittivat vakuuttavasti, että pitävät katsojan mielenkiinnon yllä myös ison valkokankaan leveydeltä ja pitkän elokuvan koko kestolta. Matkaa seinäruusuista tanssiaisten tähdiksi oli ilo seurata niin Alin ja Avan fiktiossa kuin Rushbrookin ja Akhtarin näyttelijänuria ajatellen.

Charlotte Wellsin pitkä ohjausdebyytti, omakohtaisia aineksia sisältävä Aftersun – päivämme auringossa (2022) oli keksinyt masentuneen isän ja kasvavan tyttären tarinaansa oivallisen muotokielen lähes abstrakteine lähikuvineen. Tässäkin asialla olivat hienot näyttelijät niin aikuisen miehen roolissa (Paul Mescal) kuin lapsen osassakin (Frankie Corio). Aftersun nähdään Kokkolassa vielä elokuvakerho Cineman kuukauden filminä joulukuussa.

Kinojuhlien ohjelmistosta täytyy nostaa esille myös näyttelijänä sadan roolin veteraanin, Valeria Bruni Tedeschin, seitsemäs oma ohjaus Forever Young (Les Amandiers, 2022). Epätasainen ja omakohtainen tarina 1980-luvun puolivälin teatteriopiskelijoista jää mieleen erityisesti tähtiroolistaan. Nuorta Stellaa näyttelee suomalais-puolalainen, Ranskassa elämänsä asunut Nadia Tereszkiewicz, joka lähetti videoterveisetkin Kinojuhlille – suomeksi. Näyttelijästä on mahdoton pitää silmiään irti. Hän on roolinimensä mukaisesti tähti. Kertomus vaihtelee avoimena ja peiteltynä kuvauksena todella eläneistä ranskalaisnäyttelijöistä ja teatterin- sekä elokuvantekijöistä, joista monet ovat jo kuolleet, ennen aikojaan. Sellaiset kuin Patrice Chéreau (Kuningatar Margot, Those Who Love Me Can Take the Train, Intimacy), Thierry Ravel (ohjaajan nuoruudenrakkaus) ja Pierre Romans tuodaan silmiemme eteen aikalaistodistuksena Tedeschin totta mukailevassa fiktiossa.

Liekö onni onnettomuudessa saada vasta Kinojuhlien ja Forever Youngin katselun jälkeen tietää, että Viettelyksen vaunun tapaan brandomaisesti Stellansa perään väkivaltaisessa roolissaan huuteleva miespääosanesittäjä, tumma ja palavasilmäinen Sofiane Bennacer, on syytettynä useista raiskauksista ja väkivallanteoista. Ohjaaja Valerie Bruni Tedeschi, 58, puolustaa tähteään, nykyistä miesystäväänsä Bennaceria, 25. Vaikutusvaltainen lista nimekkäitä näyttelijöitä Charlotte Gainsbourgista Fanny Ardantiin on asettunut näyttelijän tueksi. Sofiane Bennacer itse vakuuttelee syyttömyyttään entisten naisystäviensä väitettyihin raiskauksiin ja pahoinpitelyihin vuosina 2018-19.

Forever Youngin teatteriopintoihin liittyvän aiheen pohjalta näyttelijäntaiteesta keskustelivat Bio Rexissä elokuvan jälkeen alan professori Elina Knihtilä ja ohjaaja, Kinojuhlien taiteellinen johtaja Juho Kuosmanen festivaalin päätöspäivänä sunnuntaina. Japani-teemaisten Kinojuhlien muussa ohjelmistossa oli toinenkin taustoittava tilaisuus, kun toimittaja Laura Airola veti aamukeskustelua elokuvan ja kirjallisuuden omakohtaisuudesta ohjaaja Tia Kouvon sekä kirjailijoiden Anu Silfverbergin ja Jussi Seppäsen kanssa Ykspihlajan Kahvila sahassa lauantaina 9.9.

Bio Rexissä oli Kinojuhlien yhteydessä Kauhujen yö. Siellä nähtiin japanilaisia ja muita kauhuleffoja illasta aamuun lauantain vastaisena yönä. Kuuden laatukauhun joukossa oli myös kello kahdelta esitetty klassikko Tohtori Caligarin kabinetti (1920), josta David Bowie haki inspiraation viimeiseksi jääneeseen musiikkivideoonsa Lazarus (2016). Caligarin valitsi Aution saaren elokuvakseen ukrainalaisohjaaja Sergei Loznitsa tämän kesän Sodankylän festivaaleilla.

Korjaus 13.9. klo 10.50: Poistettu kappale ja maininta laulusta Mustat kyyneleet, koska esitetty sävelmä on nimeltään Pyyhi tuuli kyyneleet, siis eri kuin virheellisesti mainittu kuubalainen Lagrimas negras.

Kritiikki on taiteen uutinen.

Kritiikki näkyy! tuo kritiikin lähelle. Suomen arvostelijain liiton ja Koneen säätiön kolmivuotinen hanke tukee paikallismedioita kritiikin julkaisemisessa.

Tämä arvostelu julkaistaan myös osoitteessa kritiikkinakyy.fi