Kolumnit

Kolumni: Minulla on ärrävika, mutta en aio antaa sen hiljentää itseäni

Minulla on koko ikäni ollut r-vika. Lapsena kävin kyllä vuosia erityisopettajalla hokemassa ärräharjoituksia: nodsu, norsu. Enkö harjoitellut tarpeeksi ahkerasti vai mistä oli kyse, en tiedä. Jossain vaiheessa opettaja totesi koko luokallemme, että tämä oli nyt tässä, oli tulosta syntynyt tai ei.

Aikuisena asia alkoi vaivaamaan. Yritin nauhoittaa puhettani ja erottaa, milloin meni oikein ja milloin ei. Saan nykyään suunnilleen oikeanlaisen äänteen pinnisteltyä ulos virallisissa puhetilaisuuksissa, mutta arjessa on mahdotonta keskittyä jokaisen sanan lausumiseen. En ole todellakaan ainoa, jolla puhevika ei jäänyt lapsuuteen.

Lähimmäisten kanssa höpötellessä vääränlaisella äänteellä ei ole juuri mitään väliä. Monella muulla tuntuu olevan sama kokemus: r-vikaa pidetään lähinnä persoonallisena piirteenä, johon perhe ja ystävät eivät kiinnitä huomiota. Työelämässä suhtautuminen saattaa olla nihkeämpi.

Olin yliopistolla radiotyön kurssilla, jolla haastateltiin tutkijoita radio-ohjelmaan. Kurssin vetäjä ohjeisti meille, että haastateltavan löydyttyä kannattaa varmistaa etukäteen puhelimitse, ettei tällä ole puhevikaa. Olisi tehnyt mieli vähän ilkikurisesti kysyä opettajalta, kannattaisiko minun sitten r-vikaisena toimittajana saman tien poistua kurssilta. Tuskinpa.

Joitakuita ihan vaan puhtaasti ärsyttää, jos toimittajalla tai jääkiekkoselostajalla ärrät tärähtävät. Puheammattilaisille selkeys ja ymmärrettävyys ovat totta kai ykkösarvoja. Jos kuuntelija joutuu liikaa keskittymään puheen ymmärtämiseen, se voi viedä huomiota itse asiasta.

On kuitenkin valtava määrä erilaisia töitä, joissa puhutaan suurelle määrälle ihmisiä: myyjä, opettaja, palavereita vetävä asiantuntija... Missä kulkee raja siinä, kuinka virheetön puhuja on oltava ollakseen työssään pätevä ja uskottava? Vaatimus täydellisestä ääntämisestä rajaa ulos myös esimerkiksi monet heistä, joille suomi ei ole äidinkieli.

Vaikka tiettyä äännettä ei saisi millään koko ajan sujumaan, paljon voi silti suhteellisen helposti opetella ollakseen parempi puhuja: puhenopeuden, äänensävyn, taidon kuunnella muita ja ajoittaa omat puheenvuoronsa.

Hyväksyn sen, että Linnan juhlien juontajaksi minua tuskin koskaan valitaan. Silti vedän esitelmän yleisölle tai juonnan podcastia aivan mielelläni, vaikka välillä menee kieli solmuun ja olo on epävarma. Puhevian vuoksi ei kannata hiljentää itseään, vaikka kaikilla ei olisi samanlaista luottoa uskottavuuteesi.

Löytyyhän r-vika myös esimerkiksi Tarja Haloselta, joka toimi eräässä suhteellisen näkyvässä julkisen puhujan roolissa vuodet 2000-2012.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan kesätoimittaja.

Haluatko jatkaa keskustelua? Lähetä mielipiteesi toimitukseen tästä linkistä aukeavalla lomakkeella.