Kolumnit

Kolumni: Oletko unohtanut, että puimme kahleemme aivan itse?

Palava Rodos ja lentoturismi ovat olleet, jos sallitte huonon puujalkavitsin, viime aikojen polttava puheenaihe. Puheenvuoroihin kiteytyy mielestäni hyvin se, mikä ilmastokriisikeskustelussa on huonoa: se keskittyy syyllistämiseen ja elämänlaadun heikkenemiseen.

Tapamme elää on kestämätön. Tämä on fakta. Silti kysyn ihan tosissani kaksi kysymystä. Onko muutos vain uhka? Ja olemmeko unohtaneet, että elämäntapamme, johon kuuluu koko yhteiskuntajärjestelmämme, on ihmisen itsensä keksimä eikä luonnon määräämä? Vastaan ensimmäiseen kysymykseen pitkästi ja toiseen lyhyesti. Tästä lähtee:

Ilmastokriisi tulee muuttamaan tapaamme elää. Miljoonille ihmisille tuo muutos tulee olemaan elämän loppuminen. Mutta väitän silti, että muutoksen ei tarvitse olla vain uhka. Kaikki muutokset ovat hyviä hetkiä tehdä inventaariota ja luopua asioista, jotka eivät toimi ja säilyttää asiat, jotka toimivat.

Voimme luopua suorittamisesta. Kello ranteessasi laskee jatkuvasti sykettä, askeleita, unta - elämämme mitataan numeroilla. Kaikki on muutettavissa tilastoksi. Puutarhat ovat huolella hoidettuja, rikkaruohot poistettu. Ihmiset eivät harrasta enää, vaan heillä on sivutulonlähteitä.

Entäpä jos antaisimme puutarhojemme villiintyä, palauttaisimme ne luonnon helmaan? Voisimme antaa itsemmekin takaisin luonnolle. Hölläisimme, tarttuisimme hetkeen, unohtaisimme stressin ja kuuntelisimme sydäntämme sen onnen vuoksi.

Voimme luopua kilpailusta. Ihminen on toiselle vain puola tikapuilla kohti unelmaa, jota suuryritysten markkinointiosastot meille syöttävät. Puhelimen on oltava uudempi, auton suurempi ja television terävämpi kuin naapurilla, muuten olemme epäonnistuneet.

Entäpä jos eläisimme yhdenvertaisina? Arvomme ei enää perustuisi rahaan tai materiaan, vaan jokaisella olisi tärkeä paikkansa yhteiskunnassa. Ei enää työläisiä ja toimitusjohtajia, vaan kaikki olisivat samalla viivalla ja työskentelisimme yhteisen asian puolesta.

Voimme luopua yksinäisyydestä. Kelkasta pudonneet jäävät oman onnensa nojaan. Teknologian tarkoitus oli yhdistää, mutta se on eristänyt meidät toisistamme. Voimme asua suurissa kaupungeissa tuntematta ketään nimeltä.

Entäpä jos rakentaisimme tiiviitä yhteisöjä, joissa autamme toisiamme? Tuntisimme naapurimme ja auttaisimme heitä, kun heillä menee huonosti. Minä osaan jotain mitä sinä et, sinä osaat jotain mitä minä en, miksemme tukisi toisiamme. Kaikki osallistuvat kykyjensä mukaan ja saavat takaisin tarpeidensa mukaan.

Ja sitten siihen toiseen kysymykseen. Olemmeko unohtaneet, että elämäntapamme on ihmisen itsensä keksimä eikä luonnon määräämä? Jos jokin yllämainituista tuntuu yhä utopialta, ehkä olemme.

Olemme kahlinneet itsemme kulutukseen ja kasvun tavoitteluun. Meidän vastuullamme on päättää, millaisen tulevaisuuden haluamme lajillemme. Meidän täytyy uskaltaa unelmoida maailmasta ilman näitä kahleita.

Olkoon tämä muistutuksena.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan kesätoimittaja.