Paikallisuutiset

Minna Mustosen kolumni: Nakkina estradilla

Mene vain ja tee parhaasi. Ei ole mitään kummoisempaa iskua, alat puhumaan kun siltä tuntuu. Oikeastaan se, mitä lavalla sanot on toisarvoista. Pääasia on se, että menet kaikkien eteen ja sanot sanottavasi. Näin ennätetään neuvoa, hetkeä ennen kuin ennätän astua lavalle tekemään nopealla tahdilla tullutta työkomennusta teatterille.

Sivuverhojen takaa lavalle kurkistellessa iholla tuntuu voimakkaiden lamppujen tuoma lämpö. Lamput porottavat todella kuumasti. Kaikki katsojat ovat ihan hipi hiljaa ja odottavat. Ilman muuta tiedän, että kaikki odottavat minua.

Päättäväisin askelin kiirehdin keskelle estradia ja katseet kiinnittyvät odottavasti minuun. Ympärillä on hiiren hiljaista. Hiljaisuus on käsin kosketeltavissa, jostakin kuuluu vaivaantunut yskäisy.

Hiljaisuus on perin kummallista, sillä katsojia kirkkaiden valojen takana penkkiriveillä on satoja.

Yksin keskellä lavaa seistä nakottaessa huomaan olevani täysin nakkina. Olen nakkina, nakuna ja alasti. Kuumeisesti mietin, että mistä näytelmästä on kyse. Brechtiä, Kiveä vai Canthia? Kun saisi kiinni edes jostakin tekstin pätkästä. Pää tuntuu kuitenkin ihan tyhjältä.

Havahdun hereille yltä päältä hiessä.

Painajaiset ovatkin kummallinen juttu. Että mistä ihmeestä ne kumpuavat kummittelemaan ja öitä pilaamaan? Semminkin, kun teatteria en ole vuosiin tehnyt. Enkä edes tehdessäni ollut mitenkään hirmuisen kova hermoilemaan ja esiintymistä jännittämään. Entäs sitten estradilla nakkina olo? Suoraan sanottuna kiusallisempaa se olisi ollut varmasti katsojille kuin itse esiintyjälle.

Toinen tyypillinen työperäinen painajaiseni liittyy radiossa tehtäviin suoriin lähetyksiin.

Unessani koitan ajaa mainokset ja musiikit samaan aikaan ulos, eikä mistään kuulu mitään muuta kuin oma hengitys kuulokkeiden kautta omiin korviin. Pää kumisee tyhjyyttään, enkä keksi mitään sanomista. Tietäen samanaikaisesti, että käynnissä on suora lähetys, eikä juuri nyt kuulu mistään mitään muuta kuin huohottava hengitykseni. Piinallisesta tilanteesta pelastaa puhelimen viiltävä herätysmerkkiääni.

Työperäiset painajaiset pysyvät poissa pitkiä pätkiä. Sitten ne yhtäkkisesti jonkin asian innoittamina saapuvat öitä sotkemaan.

Kaikista parasta on, että voi herätä pois työpainajaisen ääreltä. Kaikista pahin painajainen olisi se, että päivittäin tekisi työtä, jossa tuntisi olevansa huono, osaamaton, keskeneräinen eikä vaatimusten suuria saappaita täyttäisi vaikka miten yrittäisi.

Se olisi painajainen ilman heräämistä.