Paikallisuutiset

Nuotion suvun kehdossa on nukkunut 29 vauvaa ja Ahvenaisen suvun ristiäisissä on kiertänyt yli 115-vuotias kastemekko – Esineet kantavat suvun muistitietoa

Elettiin vuotta 1972 ja Martiskaisen perheeseen Pohjan Antskogissa eli Anskussa läntisellä Uudellamaalla odotettiin vauvaa.Taisto Martiskainen lähti lastensaNinan ja Jyrin kanssa ostoksille. Kaupasta ostettiin lastenrattaat ja valkoinen kehto ja Taisto Martiskainen valitsi parhaat, mitä rahalla sai.

16. lokakuuta syntyiEsa Martiskainen ja köllötteli tyytyväisenä isosiskon, isoveljen ja isän valitsemassa valkoisessa kehdossa, jossa oli erikoisuutena katto. Esa Martiskainen kasvoi neljän kuukauden ikäisenä niin isoksi, että ei mahtunut kehtoon. Kehto ei silti jäänyt tyhjän pantiksi. Esalle syntyi vuotta myöhemmin serkku Jalasjärvelle, Pohjanmaalle ja kehto sai uuden omistajan,Mika Nuotion.

Esa Martiskaisen äitiMaija oli omaa sukua Nuotio ja hänen sisarusparvessaan oli yhdeksän lasta. Heidän lapsensa ovat Esa Martiskaisen serkkuja. Kun Mika Nuotio Jalasjärvellä ei enää tarvinnut kehtoa, se vietiin puolen kilometrin päähän Ketolan perheeseen, jonne Esa Martiskaiselle ja Mika Nuotiolle syntyi sukulaistyttöKatariina Ketola.

Suvussa kiertänyt kehto, perintökoru tai vaikkapa isoisän tekemä puukauha kantavat mukanaan suvun muistitietoa. Niiden avulla kerrotaan tarinaa siitä, keitä me oikein olemme ja minkälaista perintöä siirrämme eteenpäin.

– Tärkeä esine voi olla kooltaan ja rahalliselta arvoltaan pienikin, mutta siihen liittyy muita arvoja, sanoo suvun muistitietoon ja historiankerrontaan perehtynyt erikoistutkija, dosenttiPauliina Latvala-Harvilahti.

Muilla arvoilla hän viittaa esimerkiksi kädentaitoihin ja siihen, millä tavalla esineet kantavat mukanaan menneen ajan kauneusihannetta. Vanhalla kastemekolla tai kehdolla on lisäksi käyttö- ja tunnearvoa – sitä enemmän, mitä useampi sukupolvi on käyttänyt sitä ennen meitä.

Tavaroiden merkitys nousee usein esille viimeistään siinä vaiheessa, kun sukulaiset kokoontuvat tyhjentämään edesmenneen isovanhemman asuntoa. Mitä heitetään roskiin, mitä laitetaan osto- ja myyntiliikkeeseen ja mitä säilytetään.

– Jotkut esineet herättävät tunteita, toiset eivät, hän sanoo.

Nelson Ilmari Kainerugaba Laaksonen on viimeisin lapsi, joka ristittiin tässä vuonna 1905 tai ehkä jo aikaisemmin käyttöön otetussa suvun kastemekossa.

Arttu Laitala

Kun Esa Martiskainen oli 9-vuotias, hänen kuvanveistäjä-isänsä Taisto Martiskainen kuoli. Taisto-isästä on jäänyt monille suomalaisille muistoksi useamman monumentin lisäksi hänen Maija Nuotion kanssa yhdessä suunnittelemansa entisen Kansallis-Osake-Pankin "Roope Ankka" -säästölipas.

Esa Martiskaisen äitikin siis oli kuvanveistäjä ja teki paljon töitä. Esa Martiskainen lähetettiin kesäkuukausiksi serkkunsa Mikan perheen luo Jalasjärvelle. Se oli mieluinen "evakkopaikka", koska serkut Mika jaMinna olivat melko samanikäisiä Esan kanssa. Mika oli siis vauvana saanut Esa Martiskaisen kehdon. Myös Minna-serkku on nukkunut kehdossa.

Eivätkä Esa, Minna ja Mika jääneet ainoiksi. Nuotion suvun kehdossa on nukkunut tähän mennessä 29 vauvaa. Nykyisin kehto on taas Pohjanmaalla Lapualla. Välissä se on ehtinyt käydä myös Pirkanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja pääkaupunkiseudulla. Kehto on koottavana helppo kuljettaa. Muuten se on säilynyt hyväkuntoisena, paitsi hieno katto on joko mennyt rikki tai jäänyt matkan varrelle.

Kehdon pohjassa on nimilista siinä nukkuneista vauvoista. Nimilistassa ovat myös Esa Martiskaisen omat lapsetLeo,Matilda ja Elias ja hänen Liperissä, Pohjois-Karjalassa asuvanJyri-veljensä tytärAsta Ikonen.

– Vasta hieman vanhemmalla iällä suku ja historia ovat pikkuhiljaa alkaneet kiinnostaa. Teini-iässä Nuotion suvun serkuille ja itselleni tuli omat jutut ja menot. Suku jäi melkein 10–20 vuodeksi taka-alalle, kunnes nyt olen taas pitänyt yhteyttä sekä äidin että isän puolen sukuihin, Esa Martiskainen kertoo.

Omat lapsensa hän on vienyt mukana isänsä puolen sukukokouksiin, ja sekä isän että äidin suvuista on tehty laajaa sukututkimusta.

Pauliina Latvala-Harvilahti on selvittänyt väitöstutkimuksessaan, millä tavalla ihmiset muistelevat sukuaan ja mitä asioita haluavat muistaa siitä. Kyselyn vastaajat kertoivat muun muassa arvoistaan, suvun ja perheen tapaperinteestä, sankareista sekä suvun historiasta ja sen merkityksestä itselleen.

Tutkimus keskittyi aineettomaan perintöön, mutta Latvala-Harvilahden mukaan myös esineet ovat tärkeitä. Muistot kiinnittyvät ja konkretisoituvat esineisiin samoin kuin esimerkiksi valokuviin ja muihin dokumentteihin.

Elämän suuriin käännekohtiin liittyvät korut kuten rippilahjat tai häälahjakorut siirtyvät monessa perheessä sukupolvelta toiselle. Ne ovat Latvala-Harvilahden mielestä kiinnostavia, koska niihin liittyy tarina.

Sukupolvia yhdistävistä siirtymävaiheista ehkä merkittävin on lapsen syntymä ja kastaminen. Kastetilaisuudessa uusi jäsen symbolisesti ja konkreettisesti liitetään sukuun. Hänelle saatetaan antaa jokin suvussa periytynyt nimi, ja hänet puetaan mahdollisesti suvun kastemekkoon.

– Kastepuvussa lapsi ikään kuin kääritään suvun aineelliseen ja aineettomaan perintöön, Latvala-Harvilahti tiivistää.

Kun Esa Martiskainen oli ala-asteella, hänen luokkakaverinaan oliSari Laaksonen. Kun Martiskaisen perheeseen oli aikanaan ostettu kehtoa, Laaksosen perheessäIiris Laaksonen otti piirongin laatikosta kauniisti taitellun kastemekon tyttärensä Sarin kesäristiäisiä varten.

– Vuonna 1911 Karjalohjan Lönnhammarin kylässä syntynyt isäniArvo Aleksanteri Ahvenainen on kastettu samassa kastemekossa, Iiris Laaksonen kertoo puhelimessa.

Arvo Ahvenainen oli perheensä kuopus ja hänellä oli vanhempia veljiä. Yksi hänen veljistään oli syntynyt vuonna 1905.

–  Me uskomme ja äidin puheistakin ymmärsimme, että kastemekko on ollut käytössä siitä asti ja voi olla, että vähän aiemminkin, Iiris Laaksonen kertoo.

Kastemekon kangas on Iiris Laaksosen mukaan hyvin pehmeää, ohutta puuvillaa ja kankaan kuosi on pikkureiällistä.

– Se ei ole mikään hurmaava pitsimekko, vaan yksinkertaisen kaunis. Mekko on leipuri-torimyyjien perheeseen hankittu tai kotona ommeltu. Nyt yli satavuotiaassa mekossa näkyy ajan patina.

72-vuotias Iiris Laaksonen ja hänen pian 82-vuotiasSeija-sisarensa on myös kastettu samassa mekossa. Seija-sisarta ennen mekko oli ollut vuotta aiemmin vuonna 1938 syntyneenMauri-serkun kastemekkona.

Iiriksen jälkeen mekkoa käytti Seijan poikaTapio Wägg ja seuraavaksi siis Iiriksen tytär Sari ja Sarin pikkusiskoHeli Laaksonen.

– Ahvenaisen suku on tavattoman pieni. Mekkoa lainattiin myös äidin Oreniuksen suvun puolelle. Siellä puolella minulla on 30 serkkua, Iiris Laaksonen kertoo.

Viimeksi mekkoa on käytetty kesällä 2009, kun Sari Laaksosen poika ristittiinNelson Ilmari Kainerugabaksi Helsingissä. Ilmari on Sarin isän toinen nimi ja Kainerugaba Nelsonin ugandalaisen isän nimitoive, koska se tarkoittaa isän kotiseudun paikalliskielellä Jumalan lahjaa. Nelson syntyi Genevessä, koska Sari Laaksonen oli töissä kansainvälisessä järjestössä Sveitsissä. Äiti ja poika kuitenkin muuttivat Suomeen, jossa Nelsonilla oli isovanhemmat ja täti lähellä.

– Minulle oli hirmuisen iso ja hieno asia, että ainoa lapsenlapseni Nelson sai nimen siinä mekossa, Iiris Laaksonen kertoo liikuttuneena.

Iiris Laaksoselle kastemekkoon sisältyy paljon tunteita, koska hänen isänsä on jo vauvana puettu siihen. Muutenkin hän rakastaa kaikkea vanhaa.

– Asun vanhojen tavaroiden keskellä. Silmieni edessä on iso arkku vuodelta 1778 ja keittiössä on kymmenen litran kahvipannu, jonka äidin veljet ovat 1930-luvulla takoneet äidille Billnäsin ruukin pajassa. Annan vanhoille esineille todella suuren arvon.

Esineen ikä tai sen käytettävyys eivät aina ratkaise sitä, minkälainen arvo sillä on suvun perintöesineenä. Sata vuotta vanhan puuauton pikkulapsikin ymmärtää aarteeksi. Sillä ei kuitenkaan leikitä, jotta se ei menisi rikki. Toisaalta täysin käyttämätönkin esine voi olla merkityksillä lastattu.

Pauliina Latvala-Harvilahdella on tallessa pieni tuohesta punottu käsilaukku, jonka hänen tätinsä mies on tehnyt. Juuri kukaan ei ole käyttänyt ahkeran tuohiharrastajan tekemiä laukkuja, mutta Latvala-Harvilahti ei edes harkinnut luopuvansa omastaan.

– En voinut heittää laukkua pois, koska se kertoo hienosta käsityötaidosta ja muistuttaa myös suvun karjalaisista perinteistä, hän sanoo.

HelsinkiläinenSeija Lehtonen kuuluu Kalevalaisten Naisten Liiton hallitukseen. Hän on ollut parikymmentä vuotta jäsenenä Helsingin Kalevalaisissa Naisissa ja nyt myös sen hallituksessa vastaamassa muun muassa kansallispukujen lainaamisesta jäsenille. Kalevalaisten Naisten Liitto on perinne- ja kulttuurijärjestö. Liiton sivuilla kerrotaan, että yhdistyksen jäseniä yhdistää kalevalaisuuden etsiminen nykyajasta.

Lehtonen on neljän tyttären sisarusparven vanhin ja sanoo olevansa sisaruksista ainoa perinneasioista kiinnostunut.

– Ajattelen juuriani ja mistä olen kotoisin. Olen myös pohtinut, miten juureni Keski-Suomen Konginkankaalla vaikuttavat elämääni. Sitä on imenyt tietynlaisia perinteitä ja tapoja perheestä ja suvusta. Se kaikki elämä on vaikuttanut siihen, miten minusta tuli minä.

Lehtonen pukeutuu juhliin kansallispukuun. Hän on tehnyt itse karjalaisen Pyhäjärven puvun, vaikka hänellä ei olekaan karjalaisia sukujuuria. Välillä hän käyttää myös nuorimman sisarensa anopiltaan perimää Tuuterin pukua.

Yksi Lehtosen rakkaimpia esineitä on puukauha, jonka hän sai serkultaan tämän äidin jäämistöstä.

–  Kauha on käyttämätön. Me tunnistimme, että kauha on papan, isänisän tekemä. Äidilläkin on ollutAdiel-papan tekemiä kauhoja ja äiti on ne säästänyt. Vaikka ne ovat jo tosi kuluneita, niin niitä ei voi heittää pois.

Lehtosen Adiel-pappa teki rekiä, hevosen länkiä ja kaikenlaisia maatalon tarvetyökaluja.

–  Kauhan lisäksi minulla on vapaa-ajanasunnollani Keski-Suomessa vasara, jonka varsi on papan tekemä. Pesukomuutin pappa on tehnyt kai joskus sodan aikana ja se on kuulunut kalustukseeni muun muassa yöpöytänä

Lehtosen sodan käynyt pappa oli syntynyt vuonna 1902 ja kuoli 1990. Lehtonen sanoo, että hänen suvussaan on vähän muistoesineitä.

– Papan elämä ei ole ollut yltäkylläistä ja rikasta, siksi hänen tekemänsä käyttöesineet tuntuvat sitäkin arvokkaammilta.

Lehtonen uskoo kiinnostuksen sukuun liittyvän itsellään keski-ikäistymiseen. Kalevalaisissa Naisissa kulttuuriperintöä katsotaan naisnäkökulmasta, äidiltä tyttärelle ja miten perinteet muuttuvat ja löytävät uudet muotonsa tässä ajassa uusien perinteenkantajien käsissä.

Kalevalaisten Naisten ensi vuoden teema on Metsän henki – veden voima.

– Teema liittyy myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Edellisiltä sukupolvilta voimme oppia luonnon arvostusta ja soveltaa perinnetaitoja nykypäivään.

Nuotion suvun kehdossa on nukkunut vuodesta 1972 jo 29 vauvaa. Kaikkien nimet on kirjoitettu kehdon pohjaan.

Miksi suvun muisteleminen ja juuret ovat tärkeitä? Dosentti Pauliina Latvala-Harvilahden mielestä ihmisen on tärkeää rakentaa identiteettiään. On tarve tietää, kuka olen, mistä tulen ja mitkä ovat juureni.

Monilla tämä tarve nousee vasta keski-iässä. Iästä riippuu usein sekin, keneen henkilöön tai minkälaisiin tapahtumiin suvussaan samaistuu.

– Jossakin elämänvaiheessa saattaa olla enemmän halua ottaa etäisyyttä kuin samaistua sukuunsa, Latvala-Harvilahti tietää.

Silti juuristaan ei pääse eroon. Vielä nykyäänkin on kulttuurisesti hyväksyttyä kysyä ihmiseltä, mistä päin olet kotoisin, missä olet kasvanut ja mitä murretta mahdollisesti puhut.

– Viimeistään keski-iässä moni havahtuu siihenkin, osaanko kertoa eteenpäin sukuni tarinaa ja tiedänkö, miten historian suuret käännekohdat ovat koskettaneet omaa sukuani, hän sanoo.