Paikallisuutiset

”Pakko oli taistella ja saada kokoon omat markat” – Marokosta Suomeen jo 80-luvulla muuttanut Samir Ressam on tehnyt kovasti töitä oman elantonsa ansaitsemiseksi.

Martina Store

KOKKOLA

Miten päädyit Suomeen, Samir Ressam?

– Se onkin aika pitkä tarina, joka alkoi vuonna 1986. Olin silloin synnyinmaassani Marokossa töissä hotellin respassa, kun tapasin entisen vaimoni, joka oli tullut Marokkoon lomamatkalle. Ystävystyimme tuon viikon aikana, ja lomaviikon jälkeen hän palasi Suomeen. Kahden viikon päästä tuosta heräsin eräänä aamuna yövuoron jälkeen siihen, että ovikello soi. Siinä hän seisoi yllättäen, ja ensimmäinen kommenttini oli, että ”Herraisä, mitä tämä on”. Hän oli päättänyt tulla luokseni asumaan kolmeksi kuukaudeksi.

En ole halunnut elää sellaista elämää, jossa leipä tuodaan valmiiksi pöytään.

– Tuon kolmen kuukauden jälkeen tulimme Suomeen lomalle. En kuitenkaan halunnut jäädä tänne, koska koko elämäni ja työni olivat Marokossa. Niinpä muutimme takaisin Marokkoon, ja menimme naimisiin. Asuimme Marokossa kahden ja puolen vuoden ajan, mutta silloinen vaimoni ei saanut töitä kielitaidottomuutensa takia, ja koki asian ahdistavaksi. Niinpä päätin pitkän pähkäilyn jälkeen muuttaa hänen perässään Suomeen. Muutimme virallisesti Suomeen ja Kokkolaan vuonna 1988.

Miten elämä Kokkolassa lähti käyntiin?

– Heti seuraavana päivänä Kokkolaan tultuani lähdin kiertämään kaikki hotellit töitä etsien. Kielitaidottomuus tuli kuitenkin työpaikan saamisen esteeksi, sillä vaikka osasin monia kieliä, en osannut Suomea. Tämä oli juuri se asia, mitä olin pelännyt – olin koko elämäni ajan tottunut tekemään töitä, enkä halunnut jäädä työttömäksi. Menin seuraavana päivänä TE-toimistoon kysymään töitä. Heillä oli tarjota siivousalan työtä, jonka otin tietenkin vastaan. Tein töitä ja opiskelin samalla suomen kieltä. Lopulta pääsin töihin grillille ja sitten ravintolapäälliköksi Ouluun. Lama-aika ajoi kuitenkin sen ravintolan konkurssiin vuonna 1994.

– Taas olin siinä tilanteessa, että töitä ei ollut, joten päädyin opiskelemaan yrittäjän tutkinnon, jonka jälkeen perustin vuonna 1996 Hot Slice Pizzan. Samoihin aikoihin erosin silloisesta vaimostani, ja elämä oli hieman vaikeaa. Pitserian pyörittämisen myötä elämä lähti kuitenkin jälleen rullaamaan, ja tapasin nykyisen vaimoni Pirjon. Olemme olleet naimisissa 24 vuotta.

Olet kokenut elämäsi aikana monenlaisia haasteita, mistä taistelutahtosi kumpuaa?

– Jos haluaa menestyä, niin joutuu taistella, eikä koskaan saa antaa periksi. Aina pitää katsoa elämää eteenpäin. Se, mitä olet menettänyt, sitä et saa koskaan takaisin. Turha murehtia ja itkeä. Kun muutimme Suomeen minulla ei ollut mitään muuta kuin silloinen vaimoni. Olin lähtenyt pois kotimaastani, enkä voinut palata sinne tyhjin käsin, sillä se olisi ollut minulle häpeä. Olen ikään kuin joutunut kasvattamaan itse itseni. Pakko oli taistella ja saada kokoon omat markat. En ole koskaan nostanut kelalta rahaa tai muutenkaan käyttänyt valtion rahoja. En ole halunnut elää sellaista elämää, jossa leipä tuodaan valmiiksi pöytään. Olen sanonut muillekin ulkomaalaisille, että tehkää elämällänne jotain.

Olet edelleen Hot Slice Pizzan toiminnassa mukana, minkälaiset ovat sinun työkuviosi tällä hetkellä?

– Vuokrasin toiminnan minun työntekijälleni tämän vuoden alusta lähtien. Olen ajatellut niin, että en saa olla liian ahne. Minulla ja perheelläni on kaikki hyvin, ja nyt on aika antaa muillekin mahdollisuus. Kysyin eräänä päivänä meidän Pakistanista kotoisin olevalta työntekijältä, josko hän haluaisi ottaa toiminnan haltuunsa. Sanoin hänelle, että ”ei sinun tarvitse olla duunari koko elämääsi”. Hän oli onnellinen mahdollisuudesta, ja nyt hän pyörittää pitserian toimintaa.

– Olin alkuvuonna muutaman viikon kotona, mutta huomasin, että minusta ei koskaan tule sohvamiestä. Niinpä hain töihin vanhusten palvelutaloon, jossa toimin keittiötyöntekijänä. Teen töitä viitenä päivänä viikossa, ja nautin kovasti tästä työstä. Haluan auttaa vanhempia ihmisiä ja tehdä kaikkeni, että he saisivat nauttia ruoasta ja palvelusta.