Paikallisuutiset

Ruuhkavuodet, jatkuva meneminen, suorittajan rooli, itsensä unohtaminen ja kiltin tytön syndrooma vetivät kokkolalaisen Laila Lampinen-Hietikon kehon äärirajoille – ja lopulta yli

– Elämä oli ihan yhtä jatkuvaa menemistä. Tein useampaa työtä samanaikaisesti, sillä takaraivossa jyskytti pelko, että kohta ei ehkä töitä olisi ollenkaan. Olin ruuhkavuosien aikana sairastanut työuupumuksen, jonka hoitaminen oli jäänyt kesken. Kaikki nämä sen aiheuttivat.

Se, mistäLaila Lampinen-Hietikko puhuu, sai alkunsa työpaikan kopiohuoneessa hieman alle vuosi sitten. Hän oli monistamassa kirjoittajapajan oppilaille tehtäviä, ja yhtäkkiä hän havahtui makaavansa lattialla kykenemättä liikkumaan. Siitä hetkestä alkoi sairaalareissu, joka kesti kuukauden.

Syy pyörtymiseen löytyi verensokereista. Lampinen-Hietikko tiesi sokereissa olevan ongelmia, mutta niiden laajuutta hän ei ollut antanut itsensä ymmärtää.

Olen joutunut oppimaan olemaan itselleni kiltti ja itsekäskin.

– Olin sairastanut raskausajan diabeteksen, ja tiesin aikuisiän diabeteksen kulkevan geeneissä. Silti minulla ei ollut juurikaan oireita – tai ei ainakaan sellaisia, joiden ajattelin johtuvan diabeteksesta. Toki olin väsynyt ja jalatkin olivat ajoittain turvonneet, mutta ajattelin näiden oireiden johtuvan kiireestä, hän kertoo.

Kun hän pyörtymisensä jälkeen saapui sairaalaan, olivat sokereiden lisäksi muutkin veriarvot huonolla tolalla. D-vitamiinin taso oli niin alhainen, että sairaanhoitaja ihmetteli, miten hän edes pysyy kasassa. Yhdeksi diagnoosiksi tulikin osteoporoosin aiheuttama rintarangan murtuma.

– Tämä aiheuttaa niin pahoja selkäkipuja, että huudan välillä täyttä huutoa. Myös diabeteksen aiheuttama neuropatia jaloissa vaikeuttaa liikkumista ja aiheuttaa kovia kipuja.

Jo ennen pyörtymistään Lampinen-Hietikko oli huomannut näkevänsä ajoittain kuin harmaan usvan läpi. Näidenkin oireiden hän oli kuvitellut johtuvan väsymyksestä. Sairaalassa hän havahtui taas siihen, että ei enää näe kunnolla.

– Mieheni tietää, että olen lukutoukka, joten hän toi tietenkin minulle sairaalaan lukemista. En kuitenkaan saanut fontista selvää, mutta ajattelin sen johtuvan väsymyksestä kaiken kokemani jälkeen.

Kotiuduttuaan kuukauden jälkeen Lampinen-Hietikko pyrki takaisin rakkaan lukuharrastuksen pariin, mutta edelleenkään hän ei nähnyt kirjaimia. Tekstin oli korvannut kummallisesti liikkuvat mustat pisteet. Ihmisten kasvojakaan hän ei aivan selvästi nähnyt, ja televisiotakin hän katsoi puolentoista metrin etäisyydeltä.

– Ryhdyin selvittämään tätä näköasiaa, ja päädyinkin lopulta silmäpoliklinikalle. Ajattelin itse sairastavani kaihia, ja toiveena oli päästä mahdollisimman nopeasti leikkaukseen. Mieleeni on kuitenkin jäänyt lause, jonka tutkiva silmälääkäri mutisi sairaanhoitajalle ensimmäisen tutkimuksen aikana: kaihi tässä taitaa olla pienin ongelma.

Silmäongelmiin löytyikin selitys. Salakavalasti taustalla edennyt aikuisiän diabetes oli rappeuttanut silmänpohjia. Niiden hoitamiseksi hän saa silmäpistoksia ja laserhoitoa. Varmuutta näkökyvyn palautumisesta ei silti ole.

– Lääkäri sanoi viimeksi, että edistystä on tapahtunut jonkin verran. Ihminen on rakennettu niin, että toivonkipinä on aina oltava. Muuten ei jaksa, hän toteaa herkistyen.

Yhdentoista kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Alkushokin jälkeen Lampinen-Hietikon elämä on koostunut lääkärikäynneistä ja odottamisesta. Välillä hän on soimannut itseään siitä, että ei ole kuunnellut kehoaan tai osannut toimia ennaltaehkäisevästi. Toisina hetkinä hän harjoittelee olemaan itselleen armollinen.

– Välillä ajattelen, että tyhmä, tyhmä, tyhmä, kun et osannut pitää itsestäsi parempaa huolta. Olen joutunut oppimaan olemaan itselleni kiltti ja itsekäskin.

Aikaisemmin aktiivinen kulttuuriharrastaja on edelleen hakenut elämäänsä jonkin verran kulttuurikokemuksia, mutta vain pienissä erissä.

– Elämykset saavat minussa aikaan niin valtavia tunteenpurkauksia, että en aina saa niitä tyrehtymään. Illat ja yöt ovat kaikkein pahimpia. Eräänä iltana erehdyin kuuntelemaan yhden biisin, ja se pilasi yöunet ihan täysin. Jouduin nousemaan sängystä itseäni rauhoittelemaan.

– Toisena yönä heräsin siihen, että jokin kolahti lattialle. Ensimmäinen ajatus oli, että kirjahan se putosi – niin kuin aina ennenkin. Purskahdin itkuun, kun huomasin sen olevan kännykkä, josta olin kuunnellut äänikirjaa ennen nukahtamistani.

Henkinen puoli onkin viimeisen vuoden aikana ollut koetuksella. Tunne taakkana olemisesta saa aikaisemmin muun perheen tukena ja turvana olleen vahvan ihmisen ajoittain musertumaan.

– Olen onneksi saanut apua psykiatrilta. Hän on osannut diagnosoida minut ja löytää elämän varrelta ne kompastuskivet, joita nyt seuraavaksi psykoterapiassa käsittelemme.

Yksi henkiseen pahoinvointiin vaikuttava tekijä on tunne siitä, että on menettänyt suuren osan niistä asioista, joista elämä aikaisemmin koostui. Kirjoittaminen, lukeminen ja itsenäisenä oleminen.

– Toivoisin, että Soite olisi tullut enemmän vastaan apuvälineasioissa. Suurentavan lukulaitteen avulla pystyisin lukemaan itsenäisesti, ja tietynlaisella tietokoneella pystyisin kirjoittamaankin. Kartoitusta apuvälineiden tarpeelle ei minun kohdallani kuitenkaan tehdä, sillä hoidot ovat kesken. Eikö tällaisia kuntouttavia mahdollisuuksia kannattaisi hyödyntää nyt, kun niistä vielä voisi hyötyä jotenkin, hän ihmettelee.

Vaikka menetyksiä on tullut paljon, osaa Lampinen-Hietikko nyt iloita pienistä asioista. Niitä ovat esimerkiksi kunnon löylyt ylälauteella, kesäkukat, joita hän voi ihailla läheltä ja se, että hän pääsee omin avuin uuteen, hieman korkeampaan, autoon istumaan.

– Tällaisia ovat nämä elämän pienet suuret ilot. Suurin kaikista on kuitenkin perhe, jolta olen saanut valtavasti tukea. Mieheni on rakentanut rappuja ja kaiteita, jotta pääsisin mahdollisimman itsenäisesti liikkumaan. Tyttäreni Emilia vie minua shoppailureissuille ja muutenkin välillä tuonne ihmisiin. Niistä hetkistä saan voimaa.

Juttua päivitetty 24.7.2019 klo 11.31. Lisätty Kuka?-laatikko Laila Lampinen-Hietikon henkilötiedoista.