Kolumnit

Tiina Ojutkankaan kolumni: Hyvästi Keparini maailman tuuliin...

Viime aikoina olen hyvästellyt työkavereita. Se tuntuu surulliselta ja samalla normaalilta. Elämässä on alkuja, loppuja ja siirtymiä.

Osan keskipohjalaisista työkavereistani olen oppinut tuntemaan jo vuonna 1990, jolloin tulin silloisen käsityksen mukaan vuodeksi Keskipohjanmaahan uutistoimittajan sijaiseksi. Ihastuin Kokkolaan hetkessä. Oltiin nuoria, kriittisiä ja täynnä ihanteita. Vuodet vierähtivät useammaksi. Onneksi vain nuoruus on huvennut.

Yle-vuosien jälkeen palasin Keskipohjanmaahan vuonna 2004, kunnes mieheni kanssa muutettiin Itä-Savon (ja myöhemmin myös Länsi-Savon) päätoimittajapestin ja juurten perässä Itä-Suomeen.

Kokkolaan palattiin jälleen vuoden 2018 alussa. Autoin toimituksia siinä, miten digijuttuja tehdään. Helppo oli ottaa uusia harppauksia 100-vuotiaan lehden hienosti rakennetulle pohjalle. Tämä pätee kaikkeen. Ilman historian arvostusta ei voi rakentaa uutta.

Vuoden 2019 alusta tulin valituksi Keskipohjanmaan tai meidän tuttujen kesken Keparin päätoimittajaksi. Lisäksi olin Keski-Pohjanmaan alueen sisältöjohtajana monta kiehtovaa ja työlästäkin vuotta. Nyt tämä työelämän jakso on ohi.

Parhaimmillaan työpaikka on muutakin kuin työtä. Siellä vietetään suuri osa valveillaoloajasta ja ihmiset tulevat hyvin tutuiksi. Johtamisen tärkein yksittäinen tekijä työpaikalla on varmaankin aika yksinkertainen. Useimmat meistä haluavat tulla kuulluiksi.

Pitkän toimittajauran aikana lukijakuntakin palautteineen voi tulla hyvin läheiseksi. Nykyajan viestintävälineet antavat lukijoille mahdollisuuden ottaa kantaa, kritisoida ja onneksi myös kannustaa aika matalalla kynnyksellä. Se on ihanaa ja kamalaa.

Elämä, jossa vauhti on niin kovaa, että elämän tarkoitus alkaa hämärtyä, ei ole tolkullista, vaikka rakastaisi työtään kuinka paljon. Joka aamu olen tuntenut innostusta ja tarkoitusta astellessani portaat ylös töihin.

Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli surun, luopumisen ja mietinnän aikaa. Kun istuu tarpeeksi monta tuntia, päivää ja viikkoa sairaalan vierastuolissa tai sängyn laidalla, aika jotenkin pysähtyy. On vain se hetki.

Meillä jokaisella on arvomme, rajamme ja periaatteemme. Elämän on hyvä noudattaa tätä kolmiota, että voi nukkua hyvin ja valvoa ilman liian isoja kompromisseja. Unelmia kannattaa toteuttaa.

Jostain syystä kuulen tänään päässäni Mari Rantasilan laulun “Näkemiin rakkaani maailman tuuliin...”

Ja sitten kuitenkin. Myös minä haluan joskus iloa, valoa ja hauskuutta.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan entinen päätoimittaja.

Haluatko jatkaa keskustelua aiheesta. Lähetä kommenttisi toimitukseen tästä linkistä aukeavalla lomakkeella.