Paikallisuutiset

Timo Soini lähti, mutta silti perussuomalaiset on jälleen valmistelemassa "jytkyä" – Jutussa on runsaasti linkkejä Suomen poliittiseen historiaan: Tiedusteliko Paavo Väyrynen todellakin lääkäriltään voiko "harmitukseen" kuolla?

Apollonkatu 11 A. Helsinki. Suomen Keskustan puoluetoimisto. Kriisipalaverin paikka. Tarkka aika ei ole tiedossa, mutta viime viikonloppu on hyvä arvaus.

Pääministeripuolue on toistamasta päästyään toistanut Suomen olevan nyt kunnossa. Ainakin selvästi paremmassa tilassa kuin keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän aloittaessa pääministerinä toukokuun lopussa 2015.

Se pitää paikkansa. Pitkään pilkan kohteena ollut hallituksen työllisyystavoite (72 prosenttia) on saavutettu. Tuhansissa ja taas tuhansissa kotitalouksissa leipä on leventynyt, kun kortisto on vaihtunut ansiotyöhön.

Kansantalouden tasollakin myönteinen kehitys on ollut kiistatonta. Suomi on onnistunut himpun verran jopa lyhentämään lainojaan.

Vaikka vaalitaistelussa kuinka puhutaan ilmastonmuutoksesta, monille suomalaisille maahanmuutto on edelleenThe Asia.

Kansan täytyy tämä saavutus palkita? Yes but no.

Aamukuudelta perjantaiaamuna 29. maaliskuutaYle julkaisee kannatusmittauksen. Keskusta ei mahdu enää politiikan podiumille. Demarit ovat menettäneet kannatustaan, mutta ainoana puolueena 20 prosenttiyksikön rajan rikkoneena – toki niukin naukin – SDP pitää selvää piikkipaikkaa. Kakkosena on kokoomus ja kolmantena perussuomalaiset.

Huippu-urheilussa neljäs palkinto tapaa olla yhtä kuin ei mitään. Se on Suomen Keskustan sijoitus. Kannatusprosentti on 14,4.

”Voiko vitutukseen kuolla?”, oli kysymys, johon kulminoitui Väyrysen täydellinen pettymys ja katkeruus.

Kahdeksan vuotta sittenkeskusta koki tyrmäystappion, kun sille antoi äänensä 15,8 prosenttia äänestäneistä. Keskusta/Keskustapuolue/Maalaisliitto oli menestynyt tuota heikommin 1.–2. lokakuuta vuonna 1917 järjestetyissä vaaleissa (12,4 prosenttia). Tuossa vaiheessa Suomi oli osa vallankumouksellisessa tilassa ollutta Venäjää, jonka väliaikaisen hallituksen johdossa oli Aleksandr Kerenski.

Takaisin kevääseen 2019. Tiistaina keskustan strategit ovat palaverinsa pitäneet. Jo vuoden verran puolueen kannatusnumerot ovat olleet hieman vähemmän liikkeessä kuin vainajan aivosähkökäyrä.

Kaiken lisäksi Oulun vastenmieliset seksuaalirikokset ovat ryydittäneet perussuomalaiset nosteeseen, jossa Sipilän syksyn 2015 talonluovutuslupauksesta turvapaikanhakijoille on otettu kaikki mahdollinen irti.

Imperiumin on iskettävä vastaan. Vaihtoehtoja ei ole.

Tiistaina, huhtikuun toisena päivänäJuha Sipilän myllystä lähteekin sähköinen kirje. Siinä lukee muun muassa näin:

Meillä on poliitikkoja, jotka ruokkivat pelkoja ja kaunaa ulkomaalaisia kohtaan hyvin kyseenalaisin keinoin. Kaikki ulkomaalaiset leimataan lapsenraiskaajiksi ja sosiaalipummeiksi. Annetaan ymmärtää, että vanhusten huollon ja kantasuomalaisten työttömyyden ja syrjäytymisen ongelmat ratkeaisivat heittämällä ulos maahan vuonna 2015 saapuneet turvapaikanhakijat. Tällaista puhetta kuulemme usein Perussuomalaisen puolueen johdosta ja johdon liepeiltä.

Teksti sopisi editoimatta selkokielisiin uutisiin. Moni kansalainen jakaa Sipilän arvion, mutta sen ajankohta on silmiinpistävä. Vaaleihin on aikaa 12 päivää.

Aivan varmasti Apollonkadulla tiedostetaan, että suorasuuntaushyökkäyksessä on riskinsä. Sen tarkoitus on padota varsinkin pohjoispohjalaisten keskustalaisten vuoto perussuomalaisiin.

Yhtä hyvin se voi entisestään ryydittää perussuomalaisten kannatusta. Kansallismieliset populistipuolueet tapaavat saada käyttövoimansa ulkoisista vihollisista, maahanmuuttajista ja poliittisesta eliitistä.

Sipilä tuli tarjonneeksi kumpaakin lajia hopealautasella.

Perussuomalaisten puheenjohtajaJussi Halla-aho antoi palaa Sipilälle samalla mitalla takaisin perjantaina.

Keskustalla ja perussuomalaisilla on oma historiallinen kohtalonyhteytensä. Kaksi kuukautta sitten tuli täyteen pyöreät 60 vuotta, kunPieksämäellä perustettiin Suomen Pientalonpoikien Puolue.

Ei ehkä siihenkään aikaan aivan poliittisen mediaseksikkyyden huippua, mutta puolueen nimeä merkittävämpi olikin puheenjohtajan nimi.

Veikko Vennamoa ei ehkä voi luonnehtia varsinaiseksi joukkuepelaajaksi. Syitä hänen ja varsinkin Maalaisliiton legendaarisen puoluesihteeri Arvo Korsimon välirikkoon oli varmaankin sekä sysissä että sepissä.

Pientalonpojat olivat joka tapauksessa Maalaisliitosta eronnut fraktio, jota sellaisena myös kohdeltiin.

Ei vuonna 1965 nimekseen Keskustapuolueeksi muuttaneella Vennamon entisellä poliittisella kodilla ollut 60-luvun aikana suurta harmia Vennamosta. Maalaisliiton nimenmuutoksella oli suora vaikutus myös pientalonpoikiin. Puolue sai uusintakasteessa nimen Suomen Maaseudun Puolue (SMP).

Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo järkytti vaalit sinänsä helposti voittanutta Urho Kekkosta keräämällä 33 valitsijamiestä.

Jos joku ei ymmärtänyt ajan merkkejä, ne lävähtivät kaikkien silmille sunnuntaina iltayöstä,maaliskuun 16. päivänä vuonna 1970. Eivät olleet Risto Sänkiahon tietokoneiden ”roknoosit” Ylen vaalistudiossa ottaneet huomioon, että joku voisi lisätä kannatustaan niin paljon.

SMP lisäsi.9,5 prosenttiyksikköä ja 17 uutta kansanedustajaa Vennamon lisäksi. Se oli jytky, jossa oli pitkään sulattelemista Keskustapuolueen tupailloissa.

Miten sitten kävi Johannes Virolaisen johtamalle ”kepulle” maaliskuussa 1970? Prosenttiyksikköinä tappiota tuli siedettävät 4,1, mutta kansanedustajamäärässä kävi ankara kato. Eduskuntaryhmä supistui peräti 13:lla.

Seurauksen siis tiedämme, mutta mikä oli syy? Ilman muuta suurin oli tasavaltaa edellisvuosina ravistellut rakennemuutos. Maalta muutettiin kaupunkeihin. Sankoin joukoin myös ruotsalaisiin kaupunkeihin. Peltoja pantiin pakettiin ja naulattiin laudat tuvan ikkunoihin.

Tämän kaiken poliittisenretoriikan mestari Veikko Vennamo pelkisti muutamaan iskusanaan: ”Talonpojan tappolinja”, ”Unohdettu kansa” ja ”Uusi Voima”.

Kaksi ensimmäistä olivat ”vanhojen puolueiden” veriruskeita syntejä. Kolmas oli tietenkin SMP.

Niin syvällä oli SMP-piikki sekä Keskustapuolueen että Kekkosen lihassa, että se päätettiin tuhota.

Ilmaus voi vaikuttaa kohtuuttoman kovalta, mutta tapahtumien logiikka puolustaa sitä.

Kyse oli ennen kaikkea Kekkosen uudelleenvalinnasta. Vuoden 1968 vaalitaistelu – mm. Vennamon rääväsuisena pidetty vaalikampanja – oli kypsyttänyt perin juurin istuvan presidentin. Hän olisi kyllä valmis jatkamaan, mutta vaaleihin hän ei itseään alentaisi.

Nykypäivän perspektiivistä tarkastellen kyse oli kansanvallan vetämisestä kölin alitse. Niin kuitenkin tapahtui, että valtaosa puolueista oli valmis syvässä rauhan tilassa säätämäänpoikkeuslain Kekkosen jatkokaudelle (vuosiksi 1974–1978).

Ongelma oli aikataulussa. Eduskunnan piti säätää perustuslaki kiireellisessä järjestyksessä. Kiireelliseksi julistamiseen tarvittiin viiden kuudesosan enemmistö. Kekkosen pettymykseksi tammikuun 1972 hajotusvaalit eivät olleet SMP:n eduskuntaryhmää 18:sta supistaneet, vaikka prosenteissa tulikin hieman (1,3) takapakkia.

SMP eli käytännössä Vennamo ei arkkivihollistaan koskevaa poikkeuslakia tietenkään hyväksynyt. 18 edustajaa ei olisi riittänyt lakia torppaamaan, mutta muitakin vastustajia oli. SMP:n ryhmä näistä kuitenkin suurin.

Niinpä päätettiin tehdä seuraavaa. Vennamon itsevaltaiset otteet olivat herättäneet jo pitkään närää SMP:n sisällä. Syksyllä 1972 12 edustajaa erosi SMP:n ryhmästä ja perusti myöhemmin uudenSuomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). Vuoden 1972 viimeisinä päivinä eduskunta sääti lain, jonka mukaan puoluetuki seuraisi uuden puolueen perustajia, mikäli heitä olisi yli puolet eduskuntaryhmästä.

Vennamolla luonnollisesti oli saman tien valmis nimitys puolueloikkareista. ”Seteliselkärankaiset” äänestivät poikkeuslain puolesta, mutta heidän poliittinen tarinansa ei päässyt ”olipa kerran” -alkua pidemmälle. Vuoden 1975 vaaleissa SKYP sai yhden kansanedustajan, kaksissa seuraavissa ei yhtään.

Sen pituinen se.

Lauantai 25. marraskuuta vuonna 1995 Kokkolassa. Snellman-salissa on alkanut puoli vuotta aikaisemmin perustetun uuden puolueen ensimmäinen puoluekokous. SMP on kaatunut sisäisiin riitoihin ja ylikäymättömiin taloudellisiin vaikeuksiin.

Timo Soini ja Raimo Vistbacka kantavina voimina ovat päättäneet perustaa SMP:n raunioille uuden puolueen.Perussuomalaiset on sen nimi.

Snellman-salissa Vistbacka huudetaan itseoikeutetusti sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Alajärven vallesmanni ei henkseleitään paukuttele.

”Mitään erityisiä tavoitteita meillä ei ole. Viime eduskuntavaaleissa SMP sai parin prosentin kannatuksen ja jos kunnallisvaaleissa saisimme noin puolet nykyisistä SMP:n valtuustopaikkojen määrästä, niin se olisi hyvin”, Vistbacka pelkisti uuden puolueen matalan profiilin.

Ehkä edellisistä vuosista on jäänyt vammoja sieluun. Vuoden 1983 vaaleissa Pekka Vennamon johtama SMP toki nappasi muhkean kymmenen paikan voiton.

Kalevi Sorsa joskus pohti SDP:n mahdollista jättäytymistä oppositioon: ”Mitä sinne tekemään, kissanpoikia pesemään?”

Ei jäänyt SMP pesemään kissanpoikia oppositioon. Lähti mukaan Sorsan ja sen jälkeen Harri Holkerin hallituksiin. Käänsi samalla molemmat poskensa poliittiselle kuolemansuudelmalle.

80-luku oli jakopolitiikan aikaa, joka päättyi ns. kasinotalouden kautta 1990-luvun alun massiiviseen lamaan. 80-luku oli myös poliittisesti SDP:n Sorsan ja Keskustapuolueen Paavo Väyrysen sapelinkalistelua. Väyrysen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäisen lanseeraama”tahtopolitiikka” jätti SMP:n soittelemaan hallituksen viimeistä viulua.

Yksi Sorsa–Väyrynen-väleihin liittyvä anekdootti. Sorsan kerrotaan todenneen jossain vaiheessa keskustapomoon sydänjuuriaan myöten tuskastuneena, että hän ”keskustelee Väyrysen kanssa ainoastaan julkisen notaarin läsnä ollessa”.

Tultiin maalisvaaleihin 1987, porvaripuolueiden kassakaappisopimukseen ja keskustan sivuuttamiseen hallituksesta. Usein siteerattu Väyrys-kommentti liittyy tähän.”Voiko vitutukseen kuolla?”, oli kysymys, johon kulminoitui Väyrysen täydellinen pettymys ja katkeruus.

Kevään 1991 vaalien alla oltiin uudessa tilanteessa. Suomen kansantalous ei sitä ehkä tiennyt – kansalaiset eivät ainakaan – että tyhjän päällä oli kävelty jo pitkään. Keskusta otti ”veret seisauttaneen” vaalivoittonsa, jonka turvin Esko Aho ja kokoomuslainen valtiovarainministeri Iiro Viinanen alkoivat selättää päälle syöksynyttä lamaa.

Onnistuihan se lopulta, mutta kansalle oli tarjolla vain tasakolmannekset verta, hikeä ja kyyneleitä.

Laman nujerrustalkoissa SMP:llä ei roolia ollut. Eikä perussuomalaisilla pitkään senkään jälkeen, kun Nokian vetämässä Suomessa oli alkanut nousukausi.

Sivustakatsojan roolissa oli myös keskusta, jonka puheenjohtaja Esko Aho ilmeisen aidosti uskoi kehittelemänsä”työreformin” pelastavan sekä Suomen että puolueensa tulevaisuuden.

Ei onnistunut. Paavo Lipposen pääministerikausi kesti kahdeksan vuotta. Yhtä kauan keskusta oli oppositiossa.

Keskustan omissakin riveissä työreformi haluttiin upottaa Atlantin syvänteeseen. Puolue valitsi puheenjohtajakseen Anneli Jäätteenmäen. Maan ensimmäinen naispääministeri sotkeutui kuitenkin Irakin sotaa koskeneiden paperien vuotojupakkaan.Pääministeriyttä kesti 69 vuorokautta.

Keskusta siirtyi Matti Vanhasen aikaan. Vanhanen johti hallituksiaan seitsemän vuotta. Mari Kiviniemen tehtäväksi jäi hoitaa vuosi pätkäpääministeriyttä.

Se päättyi veret hyydyttäneeseen vaalitappioon, jonka kaltaista ei oltu nähty sitten Kerenskin päivien 94 vuotta aikaisemmin.

Samaan aikaan toisaalla. Pikkuhiljaa hivuttaen,Tony Halmeen ja kumppanien myötä alkoivat kansalaiset ostaa Timo Soinin ja tämän avustajanJukka Jusulan sloganit. Kaikissa ei ollut päätä eikä häntää (”sama lippalakki ei sovi omenalle ja melonille”, ”kuin kusisi omaan jäätelöautomaattiin”), mutta nallekarhumainen, lempeä populisti alkoi vedota yhä laajempiin kansalaispiireihin.

Näköpiirissä oli, ettähuhtikuussa 2011 humahtaa. Mutta että Suomen poliittisen historian kaikkien aikojen pommi? Ei sellaiseen kukaan osannut varautua. 15 prosenttiyksikön kannatuksen kasvu ja 34 uutta kansanedustajaa totisesti oli Soinin kiitospuheessaan lanseeraama”Jytky”.

Populismista gradunsa tehnyt Soini tunsi ja tiesi hyvin SMP:n historian ja erityisesti mitä hallitukseen lähteminen vuonna 1983 oli merkinnyt.

Perussuomalaiset jäivät oppositioon. Keskustan kannalta asetelma oli äärinöyryyttävä. Se putosi yhdessä yössä päähallituspuolueesta opposition kakkospuolueeksi.

Opposition kannalta onnekkaasti maassa oli poliittinen sekasikiöhallitus, jota”sixpackiksi” kutsuttiin. Se auttoi Soinia ja kumppaneita pitämään kannatuksensa lähes ennallaan. Tuli kevään 2015 ”kakkosjytky”, jonka jäljiltä oli pakko ottaa vastuuta.

Raskaimman taakan Suomen kuntoon saattamisesta kantoi keskusta, joka oliRovaniemen puoluekokouksessa 2012 valinnut uudeksi puheenjohtajakseen kempeleläisen monimiljonääri Juha Sipilän. Sipilän päävastaehdokas oli nuori kokkolalainen toisen kauden kansanedustaja Tuomo Puumala.

Muodollisesti Keski-Pohjanmaan piiri seisoi Puumalan takana. Käytännössä esimerkiksi kansanedustaja Mika Lintilä ja pitkän linjan keskustavaikuttaja Antti Hietaniemi tekivät hartiavoimin töitä Sipilän eteen.

Pääministeri Sipilä piirsi insinöörin tarkkuudella prosessikaavionsa, jossa asiat oli tarkoitus hoitaa yksi toisensa jälkeen. Suurin eli sote jäi tahraksi paperille, mutta sinne ilmaantui myös odottamattomia kohtia. Erityisesti syksyllä 2015.

Juuri niiden seuraamuksista – todellisista tai väitetyistä – on kyse nyt, viikko ja päivä ennen eduskuntavaaleja 2019.

Timo Soini oli ulkoministerinä omalla henkilökohtaisella ”hillotolpallaan”, mutta kannattajat alkoivat kipuilla. Ennen muuta syksyllä 2015, kunSuomen rajoille ilmaantui yhtäkkiä kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita.

Yhä useammat alkoivat katsoa perussuomalaisten maahanmuuttokriitikoiden puoleen. Omalla blogillaan itsensä (Scripta – Kirjoituksia uppoavasta lännestä) kannattajiensa ”Mestariksi” noussutJussi Halla-aho oli monien mielestä kirjoittanut auki sen mistä Soini vaikeni. Muitakin oli. Vaikkapa porilainen Laura Huhtasaari ja kaustislainen Mauri Peltokangas.

Kesäkuussa 2017 Jyväskylän PaviljongillaTimo Soini seurasi aitiopaikalta palatsivallankumousta perustamassaan puolueessa. Soinin oma nenä haistoi jo keväällä tappion. Hän ei lähtenyt hakemaan jatkokautta ja kisaamaan Jussi Halla-ahon kanssa. Soinin suosikki Sampo Terho niin teki, mutta hävisi kirkkaasti.

Seuraavaksi halla-aholaiset putsasivat voimiensa tunnossa kaikki soinilaiset puoluejohdosta. Kohtuutonta sanoa perussuomalaisista tulleen kertaheitolla yhden asian puolue. Ihan yhtä kohtuutonta – ja virheellistä – kieltää Halla-ahon perussuomalaisissa maahanmuuttokritiikin olevan keskeisessä roolissa.

”Uudelle” perussuomalaiselle puolueelle näytettiin ovea Sipilän kabinetista. Puolueesta loikanneet jäivät hallitukseen ja perustivat uuden puolueen. Se sai nimekseenSininen tulevaisuus.

Arvio kannattajien siirtymisestä Soinin ja kumppanien mukana sinisiin oli täydellisen väärä. Niin ei ole tapahtunut.

Sinisten vaalikannatus lepää muutaman näkyvän aktiivipoliitikon ja yhden konkarin vetovoimassa (?). Saavatko vaikkapa Sampo Terho, Jussi Niinistö ja parlamentaarisen uransa kertaalleen päättänyt Raimo Vistbacka henkilökohtaisten ääniensä lisäksi muilta ehdokkailta riittävän suuren potin, on avoin kysymys.

Hyvältä ei näytä, kun Soinikin päätti pitkän panttaamisen jälkeen, että ei asetu ehdolle. Gallupeissa sinisten kannatus ei ole vielä kertaakaan yltänyt edes virhemarginaalin tasolle. Sinisille on käymässä kuin SKYPille 70-luvulla.

Halla-ahon perussuomalaiset?Oulun synkät väkivallanteot ovat ilman muuta ryydittäneet puolueen kannatusta. Vaikka vaalitaistelussa kuinka puhutaan ilmastonmuutoksesta, monille suomalaisille maahanmuutto on edelleen The Asia.

Kun siihen yhdistää muista puolueista poikkeavan näkemyksen ilmastonmuutoksen hillitsemiseen Suomessa vaadittavista toimista sekä yleisen ”eliitin” vastaisuuden, peruspalaset uudelle jytkylle ovat olemassa.

Sen vuoksi Juha Sipilä päätti lähettää viime tiistaina tiedotteensa. Puolueensa parasta hän tietysti yritti.

Pian nähdään mihin se riitti.