Paikallisuutiset

Voisilmäpullia ja viallinen vessa – Kokkolan Snellman-salin koko tarina on tallentunut vieraskirjoihin

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 19.1.2019

Snellman-salin kokous- ja konsertti-isäntäPekka Kuusansalo on isännöinyt ja järjestänyt 20 vuoden työuransa aikana yli 1500 tapahtumaa. Hän on selättänyt Paula Koivuniemen känkkäränkkäpäivän voisilmäpullilla, pelastanut erään kapellimestarin vessasta lukkojen takaa ja vienyt Tom Pöystin bongaamaan lintuja miltei katastrofaalisin seurauksin. Muistot esiintyjistä ovat hyvässä tallessa vieraskirjoissa.

– Suurimmassa osassa merkinnöistä on kiitokset päivämäärän kera, mutta esimerkiksi Jari Sillanpää on rustannut vieraskirjaan runon ja Vesa-Matti Loiri piirtänyt todella hyvän omakuvan, josta hänet tunnistaa heti, Kuusansalo kuvailee.

Vaikka konsertti-isännällä on rutkasti kokemusta tapahtumien järjestämisestä, jännittää hän silti toisinaan. Mitä tahansa voi nimittäin tapahtua ihan milloin tahansa.

Kerran eräs henkilö ei mahtunut paikallisen kuoron konserttiin, joten hän soitti närkästyneenä poliisille ja valitti, että paikalla on liikaa väkeä.

Snellman-sali avattiin maaliskuussa 1981. Salin syntyhistoriaan vaikutti suuresti se, että Kokkolaan oli vuonna 1972 perustettu Keski-Pohjanmaan Musiikkiopiston Kamariorkesteri sekä Kokkolan Orkesteriyhdistys, mutta kaupungista ei löytynyt yhtään konserttisalia.

Kauppaoppilaitoksen suunnitelmat olivat vireillä, joten koulun liikuntatiloista päätettiin samalla tehdä konserttikäyttöön sopivat. Rakennustyöt alkoivat marraskuussa 1979.

– Sen aikainen apulaiskaupunginjohtaja Ralf Porko on kertonut, että parhaimmillaan rakennustöissä olivat mukana kaikki Keski-Pohjanmaan muurarit.

Jari Sillanpää on rustannut vieraskirjaan runon ja Vesa-Matti Loiri piirtänyt todella hyvän omakuvan.

Salin valmistumisen jälkeen siellä pidettiin niin konsertteja, teatteriesityksiä, seminaareja kuin puoluekokouksiakin. Tapahtumia oli 90-luvun puoliväliin saakka vuosittain noin 30. Vasta 2000-luvun alussa salia ryhdyttiin käyttämään isojen viihdekonserttien areenana, ja vuosittainen tapahtumamäärä nousi heti 80:een.

– Snellman-sali oli siihen aikaan tämän kaupungin paras konserttisali ja sitä se on mielestäni edelleen, Kuusansalo toteaa.

80-luvun alussa vieraskirjaan raapustivat puumerkkinsä niin Katri Helena kuin Matti ja Teppokin. Musiikkineuvos Ossi Runne kirjoitti 30. syyskuuta vuonna 1983, että Kokkolan ”kakaroiden” kanssa oli hauska soitella ja piirsi viereen nuottiviivaston. Samana vuonna Vesa-Matti Loiri taiteili vieraskirjan sivulle omakuvansa ja totesi, että Kokkolaan oli jälleen mukava tulla.

Kuuluisat Samuelsonin gospelveljekset saapuivat Ruotsista Kokkolaan vuonna 1985.

– Tarina kertoo, että silloin yli tuhat ihmistä jäi salin ulkopuolelle, koska käytössä ei ollut niin sanottuja numeroituja paikkoja, Kuusansalo muistelee.

Samuelsonit kiittelivät vieraskirjassa mukavasta illasta ja toivoivat pääsevänsä Kokkolaan pian uudestaan. Vuoden kuluttua vieraskirjan sivuilta löytyykin veljesten toinen kirjoitus, jossa kehutaan salin olleen jälleen täynnä. Viimeisen kerran Samuelsonit kävivät Kokkolassa toukokuussa 1987 ja jättivät siitäkin käynnistään merkinnän:

”I år kom vi en månad senare än vanligt men våren är vacker här i Finland. Återigen en fullsatt lokal o en kväll. Vi inte kommer det glömma.”

Samuelsonin veljesten lisäksi monet muutkin esiintyjät ovat käyneet Snellman-salissa useita kertoja. Matti ja Teppo lauloivat salissa ensimmäisen kerran 80-luvun alussa ja viimeisimmän kerran vuonna 2017.

Jari Sillanpään ensimmäinen konsertti oli vuonna 2000. Se oli Kuusansalon mukaan niin iso menestys, että Sillanpäästä tuli jokavuotinen vierailija.

– Jari oli silloin siloposkinen nuori poika, josta manageri Lilja Kainulainen piti hyvää huolta. Noste oli kuitenkin niin kova, että pian Siltsun keikat keskittyivät vain jäähalleihin ja isoille areenoille, ja tällaiset pienet paikat tippuivat moneksi vuodeksi pois hänen ohjelmastaan.

Snellman-saliin mahtuu vain reilut 600 ihmistä. Siksi sali ei riitä esimerkiksi Raskasta joulua -kiertueelle, Status Quolle tai Cheekille.

Kuusansalo muistelee salin koon vaikuttaneen aikoinaan myös yleisön elämään. Esimerkiksi Kari Tapion konserttiin jonotettiin yli kaksi tuntia eivätkä kaikki siitä huolimatta päässeet sisälle.

– Kerran eräs henkilö ei mahtunut paikallisen kuoron konserttiin, joten hän soitti närkästyneenä poliisille ja valitti, että paikalla on liikaa väkeä. Poliisimestari sattui kuitenkin istumaan eturivissä ja totesi, että kyllä salissa olevilla näyttää olevan ihan hyvin tilaa.

Kuusansalo aloitti konsertti-isännän työt vuonna 1999 eikä ole vieläkään kokenut kahta samanlaista työpäivää. Työnkuvaan kuuluvat esimerkiksi salivaraukset, akustiset järjestelyt, aulapalvelut, lavatekniikka, valot, äänentoisto, takahuoneen järjestelyt ja lupa-asiat. Samalla Kuusansalo pyrkii täyttämään kaikki esiintyjien toiveet.

Hän on laittanut artistien housujen prässit kuntoon ja tarvittaessa lainannut omia housujaan, kenkiään ja kerran vahvistimensakin. Kaupasta on käyty hakemassa avokkaita ja hiustuotteita.

– Anneli Sarilla oli kerran mukana kaksi mieskampaajaa ja yhtäkkiä hiuslakka loppui kesken. Meidän piti kiertää kaupungilla pari tuntia ennen kuin löysimme juuri sitä tietynmerkkistä lakkaa.

Vuosien varrella Kuusansalo on myös kuljettanut useita artisteja hotellilta Snellman-salille ja sieltä kauppaan tai takaisin hotellille. Tom Pöystin hän vei Harrinniemeen bongaamaan lintuja pari tuntia ennen miehen luennon alkua.

– Luennon piti alkaa iltaseitsemältä, ja hän sanoi juoksevansa takaisin. Kello tuli 20 minuuttia yli kuuden eikä herraa näkynyt, puoli seitsemältä häntä ei löytynyt mistään ja kun kello tuli 20 minuuttia vaille seitsemän, hän ei ollut vieläkään saapunut. Kymmentä vaille hän tuli, otti pikasuihkun ja ryntäsi lavalle. Sanoi vielä, että eihän tässä ole mitään kiirettä.

Vaikka Kuusansalo on työssään oppinut monet asiat kantapään kautta, takahuoneen tarjoilujen merkityksen hän on aina ymmärtänyt.

– Äitini oli sen luontoinen, että vaikka vieraat olisivat tulleet keskellä yötä, hän olisi noussut ylös, keittänyt kahvit ja tehnyt voileipiä. Esiintyjätkin ajavat tänne pitkiä matkoja, joten tarjottavaa pitää ehdottomasti olla.

Suurimmalle osalle sopii aivan tavallinen cateringtarjoilu, mutta erikoistoiveitakin on tullut vastaan. Suomalainen country-yhtye Freukkarit oli esimerkiksi aiemmin Kalajoella käydessään tykästynyt nahkiaisiin, joten niitä piti hankkia myös Snellman-salin takahuoneeseen.

Toisinaan tarjoilut ovat pelastaneet koko illan. Kuusansalo muistaa, kuinka Paula Koivuniemi tuli 2000-luvun alussa Kokkolaan suoraan Lapin keikaltaan. Laulaja valitteli äänensä käheyttä ja arveli, ettei konserttiin tule yhtään ketään, vaikka se oli loppuunmyyty.

– Olin saanut äidiltä ison rasian kunnon kanelikorvapuusteja ja voisilmäpullia. Niinpä laitoin kahvin tippumaan ja tarjosin pullia. Iltapäivän aikana tarjottavat loppuivat, mutta Paula muuttui känkkäränkästä säteileväksi auringoksi. Käski vielä kertoa äidille lämpimät terveiset.

Aina takahuoneessa ei kuitenkaan ole iloinen tunnelma. Kuusansalon mukaan artisteista paistaa välillä läpi tiukan keikkatahdin mukanaan tuoma väsymys. Sen kaikki nollaavat omalla tavallaan.

– Joillakin on omat oluet mukana ja toiset juovat keikan jälkeen pullollisen viiniä. Se ei kuitenkaan ole tuottanut koskaan ongelmia eikä kukaan ole minun aikanani noussut lavalle humalassa.

Kuusansalon mielestä ryyppääminen ja humalassa esiintyminen oli paljon yleisempää 70- ja 80-luvuilla. Nyt se ei ole enää niin muodikasta eikä sitä katsota hyvällä. Ehkä juuri siitä syystä Kuusansalokin on tavannut lukuisia artisteja, joiden elämä on vuosien mittaan kääntynyt parempaan suuntaan.

– Esimerkiksi Martti Syrjä, Heikki Silvennoinen, Seppo Hovi, Samuli Edelmann ja Olli Lindholm ovat kokeneet kovia, taistelleet ja saaneet elämänsä raiteilleen.

Toki vastaan on tullut myös toisenlaisia kohtaloita: Sillanpäästä Kuusansalolla on vain hyviä muistoja, joten hän toivoo tangokuninkaan saavan asiansa vielä kuntoon.

– Artistit saavat elää valtavan energisen elämän uransa tuoman hyvän mielen ansiosta. Kun tapasin Lasse Pöystin, hän oli 83-vuotias ja suunnitteli ulkomaanmatkaa ja uusia teatterituotantoja. Jos vain elää siististi, upea ura tuo varmasti lisää elinpäiviä.

Kun Kari Tapio kuoli, toimittajat soittelivat Kuusansalolle ja kyselivät, oliko miehellä ollut Snellman-salilla viinan kanssa ongelmia. Konsertti-isännällä on kuitenkin kaikista tapaamistaan artisteista vain positiivista sanottavaa.

– Monet artistit ovat taiteilijoita isolla teellä, mutta se heille suotakoon. Esimerkiksi Lenita Airistoa voisi kutsua diivaksi, sillä hän on hyvin topakka nainen, joka seisoo sanojensa takana.

Kuusansalo tapasi Airiston vuonna 2003 hakiessaan hänet lentokentältä. Alfa Romeon keula käännettiin kentältä suoraan kenkäkauppaan, josta Airisto kävi ostamassa punaiset korkokengät illan seminaaria varten.

– Hän sanoi heti aluksi, että voimme jutella kaikesta muusta, mutta emme sairauksista emmekä eläköitymisestä. Lähtiessään hän kirjoitti vieraskirjaan saksaksi ”Kotkat eivät pyydystä kärpäsiä”.

Kuusansalo kokee olevansa erittäin onnekas saadessaan työnsä kautta tavata omia idoleitaan ja lukuisan joukon muita hienoja ihmisiä. Erityisen tyytyväinen hän on siitä, että hänen omat ennakkokäsityksensä ovat aina osoittautuneet tapaamisen myötä vääriksi.

– He ovat julkisuuden ihmisiä, ja lehdet kirjoittavat välillä asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Minulla oli esimerkiksi Sami Hedbergistä omat olettamukseni, mutta kun tapasin hänet, meillä synkkasi todella hyvin. Samihan on tehnyt myös Snellman-salin historiaa, kun hän veti yhden päivän aikana paikalle melkein 2000 ihmistä.

Eräänlaista historiaa teki myös ison seminaarin nimekäs puhuja. Kuusansalo istui tarkkaamossa huolehtimassa äänistä, kun hänen hajamieliseksi professoriksi nimeämänsä puhuja astui lavalle. Mies kaiveli puhujanpöntössä taskujaan ja kertoi pitkän hiljaisuuden jälkeen unohtaneensa puheensa kotiin. Sitten hän poistui lavalta.

– Etsimme yhdessä oikean numeron ja soitimme Nokian valtavalla kapulalla Helsinkiin hänen assistentilleen, joka luetteli puheen pääpiirteet. Yleisö istui koko ajan salissa odottamassa, joten olihan se aika koominen tilanne.

Vitsailemaan päätyi myös Helsingistä Kokkolaan tullut akateeminen mieskuoro: he olivat unohtaneet mainostaa konserttiaan, ja paikalle saapui vain kymmenkunta kuulijaa. Porukan määrään ei voinut suhtautua mitenkään muuten kuin huumorilla.

– Nykyään noin ei kyllä voisi käydä, sillä netistä ja sosiaalisesta mediasta löytyy aivan kaikki tieto tapahtumista. Täytyy olla kyllä aikamoinen ummikko, jos voi vielä tänä päivänä sanoa, ettei tiennyt jostakin konsertista mitään.

Kuusansalo ei siis juurikaan saa palautetta tiedotuksesta tai mainosten puutteesta, mutta yleisö ottaa sen sijaan toisinaan kantaa konsertin äänenvoimakkuuksiin. Joidenkin mielestä ääntä saisi olla enemmän, kun taas toiset haluaisivat volyymia pienemmälle.

– Äänenvoimakkuuteen emme oikeastaan voi vaikuttaa, koska se on yleensä tuottajan oma valinta. Klassisessa konsertissa sali toimii sellaisenaan, mutta popkonsertissa pehmennämme salin, jotta saamme kaikuisuutta pois. Jokainen kuulee musiikin kuitenkin omalla tavallaan.

Snellman-salin kaikkien aikojen parhaan miksauksen toteutti Kuusansalon mielestä ruotsalainen laulaja Tomas Ledin, jonka konsertissa kaikki akustiset soittimet oli vahvistettu erityisen hienolla tavalla.

Sali on saanut kiitosta hyvästä akustiikastaan myös esiintyjiltä. Esimerkiksi Tamara Lund ja Alexandru Ioriza kirjoittivat vuonna 1990 vieraskirjaan omat terveisensä:

”Oli ihana esiintyä todella myös laulajaystävällisessä salissa.”

Tomas Ledin on Kuusansalon mielestä yksi nimekkäimmistä tähdistä, jotka ovat pitäneet konserttinsa Snellman-salissa. Samaan ryhmään hän nostaa nyt jo edesmenneen yhdysvaltalaisen rock- ja blueskitaristi Johnny Winterin, sopraano Barbara Hendricksin sekä näyttelijä Michael Winslown.

– Tähtiä sammuu, mutta tuleeko nykyään enää uusia Jari Sillanpään tai Matin ja Tepon kaltaisia kestotähtiä. Epäilen, että ei tule, sillä nykyään ihmiset voivat yhtä nappia painamalla löytää uutta musiikkia ja uusia artisteja.

Tästä kehityksestä huolimatta Kuusansalo on varma siitä, että elävän musiikin tarve ei tule koskaan katoamaan, vaikka tarjonta lisääntyy silläkin saralla. Viimeksi Snellman-sali oli täynnä Samuli Edelmannin konsertin aikaan marraskuussa.

– Musiikkia tarvitaan, sillä se antaa meille niin paljon: tunteita, muistoja, mielihyvää ja aitoja kokemuksia. Makuja voi olla monia, mutta musiikki itsessään on varmasti kaikille tärkeää, ja aito konsertti on aina kokemus.

Musiikki ja siihen liittyvä työ ovat tärkeitä myös Kuusansalolle, joka tosin tokaisi aikoinaan vaimolleen, että on hirveän hyvä, ettei heillä ole pieniä lapsia. Konsertti-isännän työaika nimittäin muuttuu tapahtumien ja salivarausten mukaan. Työtä tehdään aina silloin, kun pitää, ja vapaat pidetään, kun on niiden aika. Välillä valvotaan aamutunneille.

– Se on kuitenkin asennekysymys. Olen tehnyt tätä työtä 20 vuotta ja voin rehellisesti sanoa, että minulla ei ole koskaan ollut veemäinen olo töihin lähtiessä. Olen välillä seremoniamestari ja välillä äänimies, mutta tärkeintä on se, että kaikki sujuu sutjakkaasti, homma pelaa ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Työtä ei opi kirjasta, vaan nimenomaan kokemuksista. Vaikka tapahtumat ja ihmiset vaihtuvat, ei Kuusansalon tarvitse enää stressata, sillä kaikki hoituu yleensä omalla painollaan.

Ja jos ei hoidu, sitten konsertti-isäntä keksii jotakin. Aivan kuten silloinkin, kun orkesteri odotteli lavalla kapellimestariaan, jota ei löytynyt mistään.

– Hetken etsimisen jälkeen kuulin rynkytystä yleisöpuolen vessasta, jonka ovi oli mennyt takalukkoon. En saanut ovea auki, joten haimme pitkät tikarappuset ja autoin kapellimestarin yläkautta pois. Hänen frakkinsa repesi, mutta paikkasimme sen hakaneuloilla eikä kukaan tiennyt lopulta koko tilanteesta mitään, Kuusansalo nauraa.

Tekstin kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia Snellman-salin vieraskirjoista.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 19.1.2019