Paikallisuutiset

"Yksikään lapsi ei raitista yhtään ketään" – Johanna aloitti huumeiden käytön 16-vuotiaana, mikä johti lopulta lasten huostaanottoon ja synkkään syöksykierteeseen

Johanna ajatteli ennen, että pohja tulee vastaan siinä vaiheessa, kun lapset otetaan häneltä pois. Kun niin lopulta tapahtui, hän huomasi, että siitäkin pohjasta voi mennä vielä rytinällä alaspäin. Elämässä oli jäljellä vain oma henki, joka sekin kyllä lähtisi, kun huumeita käyttäisi vielä pari kuukautta.

Vaikka Johannan lapsuuteen kuului paljon hyvää, oli kotona ongelmia, jotka vaikuttivat koko perheeseen. Mitään ei periaatteessa puuttunut, mutta vanhempien alkoholiongelman vuoksi Johanna koki varsinkin murrosiän lähestyessä, että koko perheen paha olo kohdistui juuri häneen.

– En saanut tukea enkä kokenut olevani rakastettu. Niinpä lähdin hakemaan niitä asioita vääristä paikoista ja aivan vääristä ihmisistä.

Ensimmäinen alkoholikokeilu 12-vuotiaana oli juuri se ratkaisu, jota Johanna kaipasi. Alkoholin avulla hän pääsi pakoon ongelmiaan, pahaa oloaan ja ennen kaikkea itseään.

Nykyään tiedän paremmin: yksikään lapsi ei raitista yhtään ketään.

Siihen aikaan muutkin joivat kylillä viikonloppuisin, mutta kenenkään muun juominen ei karannut niin pahasti käsistä. Viikoittainen ryyppääminen johti siihen, että Johannalle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei pitäisi tapahtua.

– Väkivalta ja hyväksikäytöt ruokkivat syöksykierrettäni. Tiesin, että juominen oli väärin, mutta minulla oli koko ajan sellainen olo, etten selviä oman pääni kanssa. Minun piti päästä ajatuksiani karkuun.

Näin jälkikäteen ajateltuna Johannan olisi pitänyt saada apua jo silloin. Tilanne huomattiin kotona ja koulussa, mutta auttaminen ei onnistunut.

Ajattelin, että olen risteyksessä, josta pääsee joko entiseen tai hyvään suuntaan. Pelkäsin, että valitsen jostakin syystä väärän vaihtoehdon.

– Vanhempani ovat varmasti tehneet silloin parhaansa, mutta heillä oli omiakin ongelmia. Koulussa juttelin terveydenhoitajan ja kuraattorin kanssa, mutta en uskaltanut olla rehellinen. Ja jos ei kerro totuutta, kukaan ei voi auttaa oikealla tavalla.

Jatkuvasta juomisesta huolimatta Johanna löysi jostakin voimaa koulunkäyntiin. Vaikka yläasteella käytösnumero putosi vitoseen ja koulunkäynti alkoi muutenkin kärsiä, Johanna päätti yrittää.

– Ajattelin, että jos en saa edes koulua hoidettua kunnolla, tulevaisuuteni näyttää todella heikolta. Niinpä onnistuin nostamaan keskiarvon kahdeksan yli. En käsitä sitä täysin vieläkään, mutta kai minuun iski jonkinlainen elämän nälkä.

Peruskoulun jälkeen Johanna lähti ammattilukioon, josta hän sai käteensä lähihoitajan paperit. Lukion oppimäärä tuli käytyä, mutta ylioppilaskirjoitukset jäivät väliin.

Tilanne päihteiden kanssa ei ollut kuitenkaan helpottunut vaan päinvastoin. Johanna kokeili huumeita ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, jolloin hän muutti yksin Kokkolaan ja ajautui entistä huonompaan seuraan.

– Siirryin parin kokeilun jälkeen suonensisäisiin huumeisiin. Olin juonut alkoholia jo niin kauan ja niin paljon, että se ei antanut minulle enää sitä mitä se oli aiemmin antanut. Huumeet olivat siis tavallaan luonnollinen jatkumo.

Hän kyllä tiedosti jollakin tasolla, ettei elämä ole menossa oikeaan suuntaan. Huumeista tuli huono ja masentunut olo. Välinpitämättömyys vei kuitenkin voiton.

– Ajattelin, että jos muut voivat tehdä minulle näin paljon pahaa, miksi sillä olisi väliä mitä minä teen itselleni.

Ensimmäisen suuren romahduksen Johanna koki 17-vuotiaana. Hän oli juuri tavannut silloisen miesystävänsä, joka totesi, että viinalla on liian suuri osa Johannan elämässä. Niinpä nainen meni katkaisuhoitoon.

Katkaisu tarjosi hetken hengähdystauon, mutta uusi elämä jäi vain haaveeksi. Suhde kariutui ongelmiinsa ja Johannan juominen karkasi täysin käsistä.

– Muutin opiskelujen loppuaikana toiselle paikkakunnalle, vaikka en vuokrannutkaan sieltä asuntoa. Pyörin asunnottomana erilaisissa ryyppyporukoissa vuoden verran, kunnes huomasin, että odotan lasta.

Raskaus oli aluksi järkytys, koska Johannan elämä oli siinä vaiheessa täysin sekaisin. Vanhemmat lupasivat kuitenkin olla tukena, joten Johanna katkaisi välit ryyppyporukoihin ja muutti takaisin kotiin.

– Sain raskaudesta todella paljon voimaa, koska lapsi oli minulle niin rakas ja tärkeä. Ajattelin, että lapsi voi muuttaa elämäni suunnan, mutta nykyään tiedän paremmin: yksikään lapsi ei raitista yhtään ketään.

Raskauden ajan Johanna pysyi kuitenkin raittiina ja jatkoi samaa linjaa vielä synnytyksen jälkeen. Tasainen vauva-arki katkesi kuitenkin parissa kuukaudessa.

– Ajattelin, että juhliminen muutamana viikonloppuna on täysin normaalia ja juominen pysyy kyllä hanskassa. Kun muutin takaisin Kokkolaan, juominen lähti taas käsistä.

Johanna muutti yhteen entuudestaan tutun miehen kanssa, jonka tausta oli myös hyvin vaikea. Ajatuksena oli pärjätä lapsen kanssa ja käyttää alkoholia vain silloin, kun lapsi on hoidossa. Siitä huolimatta joku teki ilmoituksen lastensuojeluun.

Johannan lapsuudessa lastensuojelu oli vihollinen, jolle ei koskaan saanut kertoa, miten huonosti asiat oikeasti olivat. Niinpä lastensuojelun kotikäynti tuntui tuoreesta äidistä kamalalta.

– Minua ei ole koskaan pelottanut niin paljon. Istuin koko yön sängynlaidalla itkemässä ja ajattelin, että koko maailma romahtaa.

Maailma pysyi kuitenkin pystyssä ja Johanna ohjattiin lapsen kanssa ensimmäistä kertaa kokkolalaiseen ensikoti Iidaan. Laitoskuntoutus kesti kuitenkin vain kuukauden, sillä Johanna ei suostunut jäämään.

– En ollut vielä siinä vaiheessa vastaanottavainen avulle, ja koin koko systeemin valtavana uhkana. Kuukauden verran sitä seisoo vaikka päällään, jos takaraivossa on ajatus pois pääsystä.

Kun Johanna pääsi takaisin kotiin keväällä 2010, poika oli miltei vuoden. Vaikka lapsi toi iloa kaiken pahan keskelle, ei hänen hyvinvointinsa voittanut riippuvuutta.

– Himo on niin kova, että se valtaa alleen kaiken olipa oma lapsi kuinka rakas tahansa. Se ei ole pahuutta eikä tietoista välinpitämättömyyttä, vaan sairautta.

Kotiin päästyään Johanna tekikin miehensä kanssa päätöksen siitä, että alkoholia ei enää käytettäisi. Viina saikin olla kaikessa rauhassa pulloissa, sillä pariskunta tapasi jälleen ne ihmiset, jotka tarjosivat helpon pääsyn huumeisiin. Opiaattien käyttö alkoi heti.

– Ajattelimme käyttää huumeita vain silloin, kun lapsi nukkuu tai on hoidossa. Satunnainen käyttö onnistui parin kuukauden ajan, mutta sen jälkeen oltiin siinä pisteessä, että huumeita piti ottaa joka aamu, jotta pääsimme edes sängystä ylös.

Tilanne ei näkynyt kuitenkaan ulospäin moneen vuoteen. Kulissit pidettiin kunnialla pystyssä. Huumeen voimalla käytiin kaupassa, laitettiin ruokaa ja vietiin poika puistoon.

Satunnaiset pätkätyöt eivät tuoneet kuitenkaan tarpeeksi rahaa, joten raha hankittiin läheisiltä lainaamalla, varastamalla ja pahimmassa vaiheessa diilaamalla. Lapsella oli kuitenkin erillinen budjetti, jotta hänellä olisi varmasti kaikki tarvittava.

Samaan aikaan Johanna kävi avopalveluyksikkö Liinassa viikkokäynneillä. Siellä hän pystyi puhumaan kaikesta muusta paitsi huumeiden käytöstä.

– Liinassa pystyi olemaan vapaasti, kunhan piti tarkasti huolen siitä, ettei paljastunut. Samalla riippuvuus eristi myös muista ihmisistä, koska kulissit eivät saaneet mistään hinnasta sortua.

Johanna sai toisen lapsen, mutta kun vauvakupla puhkesi, päihteidenkäyttö jatkui entiseen malliin.

– Synnytyksen jälkeen vajosin jonnekin todella syvälle ja elämisestä tuli todella vaikeaa. En pystynyt enää mihinkään muuhun kuin hoitamaan lapsia.

Vasta kolmannen lapsen syntymä sai vanhemmat hakemaan apua. Lastensuojeluilmoituksia oli tullut jo raskauden aikana, joten Johanna päätti kertoa tilanteesta rehellisesti synnytyssairaalassa.

– Emme enää pystyneet pitämään lapsia varten asettamamme tasoa eikä se ollut heille oikein. Vaikka sydämeni särkyi, minun oli pakko myöntää, että en ollut enää paras mahdollinen ihminen lapsilleni.

Vaikka Johannan mies oli aiemmin suhtautunut lastensuojeluun hyvinkin rauhallisesti, hän oli kauhuissaan kaiken paljastamisesta. Mies arveli, että sen jälkeen lapset vietäisiin heiltä ikiajoiksi. Vanhemmat pitivät kuitenkin pelosta huolimatta kiinni päätöksestään.

Tilanteesta kerrottiin hoitajalle, mutta sitä seuranneessa palaverissa Johanna kertoi vain kaunistellun totuuden: huumeita oli vasta kokeiltu muutamia kertoja. Lastensuojelun viranomainen ei kuitenkaan uskonut selitystä.

– Palaverissa päätettiin, että lapset viedään sijaiskotiin niin kauaksi aikaa, että me saamme mieheni kanssa itsemme kuntoon.

Elämä heitti kuitenkin heti kapuloita rattaisiin. Lapset jätettiin itkevinä sijaiskotiin, mutta hoitopaikat ryhtyivät lyömään ovia kiinni pariskunnan nenän edessä.

Ensikoti Iidaan olisi päässyt vain katkon kautta ja lapsen kanssa. Kaikki katkaisuhoitopaikatkin olivat täynnä.

– Niinpä menimme illalla takaisin ensiapuun ja saimme jäädä sinne yhdeksi yöksi. Sanoimme suoraan olevamme narkomaaneja ja tiesimme, että koti menee kohta alta.

Johanna oli silloin ensimmäistä kertaa valmis hakemaan apua, mutta se ei onnistunut. Kun asiat eivät mennetkään suunnitelmien mukaan, iski epätoivo.

– Ajattelin ennen, että pohja tulee vastaan siinä vaiheessa, kun lapset otetaan pois, mutta siitäkin pohjasta voi mennä läpi. Kun lapset olivat sijaiskodissa eikä apua saanut, millään ei ollut enää mitään väliä.

Vaikka pariskunta pääsi muutaman viikon odotuksen jälkeen kuntoutukseen, houkutukset eivät sen myötä kadonneet minnekään. Heidät kirjattiin ulos alkuvuodesta 2014 sääntörikkeen vuoksi.

– Kyseessä oli käyttöepäily. Kuntoutuslaitos oli meille aivan liian avoin paikka, jossa pääsi kulkemaan vapaasti, koska yövalvontaa ei ollut. Kuntoutuksen jälkeen alkoi kaikista vaikein aika: menetimme viimeisenkin toivon saada lapset takaisin, koska kuntoutuskaan ei auttanut.

Huumeita käytettiin koko ajan. Välit läheisiin katkesivat täysin. Lasten myötä elämän tarkoitus oli kadonnut.

Pariskunta kävi kuitenkin myös toisessa kuntoutuksessa: tällä kertaa molemmat eri paikoissa. Kahden kuukauden jälkeen Johanna ei enää kestänyt olla miehestään erossa ja laitoksen tiukat säännöt saivat jäädä.

– Fyysinen oloni oli kuitenkin ehtinyt parantua sen verran, että pystyimme elämään puolitoista kuukautta ilman aineita. Silti arkea oli vaikea saada pyörimään, koska emme enää osanneet huolehtia säännöllisestä syömisestä emmekä hygieniasta.

Syksyisenä iltana Johanna myönsi miehelleen, että ei enää pysty elämään selvin päin. Aiemmin omat murheet oli voinut hukuttaa lasten tuomaan iloon, mutta nyt niitä ei päässyt millään pakoon, sillä lasten tapaaminenkin oli kielletty.

Pariskunta harkitsi tilannettaan pari päivää ja kaivoi sitten ruiskut esiin. Käytetty aine oli niin vahvaa, että se vei heidät nopeasti huonoon kuntoon.

– Lopulta jäljellä ei ollut enää muuta kuin oma henki, joka lähtisi pois parin kuukauden käytön jälkeen. Niinpä ryhdyin odottamaan kuolemaa.

Isän tullessa käymään Johannan sisältä kumpusi kuitenkin se sama sisu, joka oli saanut hänet aikanaan selviytymään peruskoulusta kunnialla. Välit isään olivat olleet poikki jo kauan, vaikka vanhemmat olivat raitistuneet vuosia sitten.

– Isä tuli kuitenkin vielä hyvästelemään. Hän ei enää huutanut eikä karjunut, puhui vain.

Isän lähdettyä Johanna jäi miehensä kanssa miettimään tämän sanoja. Hän tiesi, että jos hän nyt yrittäisi kunnolla raitistua, vanhemmat olisivat vielä kerran hänen tukenaan.

– Soitin äidille ja pyysin häntä tulemaan aamulla yhdeksältä hakemaan meitä. Jos hän ei olisi paikalla silloin, ehtisimme jo lähteä vetämään jotakin.

Äiti kurvasi pihalle tismalleen yhdeksältä. Apua lähdettiin hakemaan ja sitä saatiin. A-klinikan työntekijä näki heti, että nyt on tosi kyseessä ja määräsi heidät katkolle.

– Siellä paljastui, että odotan neljättä lastamme. Meille suositeltiin, että emme yrittäisi pitää lasta, mutta se ei ollut meille edes vaihtoehto.

Korvaushoito alkoi heti. Katkolta Johanna siirtyi suoraan kuntoutukseen ensikoti Iidaan, mutta hänen miehensä joutui odottelemaan kotona kuukauden verran.

– Se jännitti todella paljon, koska takana oli jo yksi epäonnistunut kuntoutus. Pelkäsin myös, etten voi jäädä, jos mieheni ei pääsekään tulemaan. Kaikista voimakkain oli kuitenkin tunne siitä, että nyt saan viimein apua.

Kuntoutuksen alkuajoista Johanna ei muista juuri mitään. Hän osallistui keskusteluihin ja ruokailuihin, mutta nukkui muun ajan olohuoneen sohvalla. Arjen rutiinit piti opetella kokonaan uudestaan.

– Voi kuulostaa hullulta, että joku ei osaa pestä hampaitaan. Riippuvaisen elämässä peseytyminen ja syöminen menettävät kuitenkin kokonaan merkityksensä.

Työtä tehtiin sen eteen, että Johanna ymmärtäisi, miten lapsi asetetaan oikeasti etusijalle elämässä. Rehellisyys oli kuntoutuksessa kaikista tärkeintä.

– Jos valehtelee edes vähän, kukaan ei pysty auttamaan. Jos mieleen tulee jokin ajatus, jota ei ehkä kannattaisi sanoa kenellekään, siitä nimenomaan pitää kertoa. Riippuvuus on kuin toinen mieli ja se mieli käskee aina valehtelemaan.

Luottamusta piti rakentaa kauan, sillä Johannan maailmassa kaikki viranomaiset olivat muuttuneet vihollisiksi. Pikkuhiljaa raja-aidat kuitenkin sortuivat eikä vastapuolelle jäänyt kuin huumeita.

– Kukaan viranomainen ei tee työtään sen vuoksi, että he haluaisivat jollekin pahaa. Avun saaminen ei ole aina mukavaa, sillä siinä joutuu menemään välillä omalle epämukavuusalueelleen. Helpoin tie ei kuitenkaan aina ole se paras vaihtoehto.

Tällä kertaa Johannalla ei ollut mikään kiire pois kuntoutuksesta. Siksi loppupäivämäärää ei edes asetettu.

– Mietin asiaa loogisesti ja ymmärsin, että olen aina toiminut oman pääni mukaan ja se johti minut siihen tilanteeseen, että menetin kaiken. Siksi päätimme antaa ohjat välillä jollekin muulle ja katsoa mihin se johtaa. Se kannatti.

Kaiken väkivallan ja pelon keskellä kukaan ei ollut pitkiin aikoihin kohdellut Johannaa ihmisenä. Ensikodissa tilanne oli toinen. Siksi Johannastakin alkoi tuntua, että elämä voisi sittenkin voittaa.

Ennusteista huolimatta pariskunta sai pitää vauvan. Hetken päästä myös vanhemmat lapset alkoivat käydä kylässä. Lasten näkeminen oli toisaalta vaikeaa, toisaalta ihanaa.

– Koko tilanne oli ollut lapsillekin erittäin vaikea. Se satutti todella paljon, että omien valintojeni takia, lapset olivat hiukan erkaantuneet meistä. Tiesin kuitenkin, että rakastan heitä aina ja olen vihdoinkin oikealla tiellä.

Kuukausien kuluessa kuntoutus alkoi lähestyä loppuaan. Pariskunta hankki ensikodin henkilökunnan avustuksella uuden asunnon, huonekalut ja kaikki muut tarvikkeet. Kotiharjoittelu alkoi pehmeästi.

Kotona oltiin ensin päivä ja sen jälkeen kaksi. Samalla parikunta siirtyi vähitellen avopalveluyksikkö Liinan asiakkaaksi. Vuoden ja kymmenen kuukauden kuntoutuksen jälkeen pariskunta muutti kotiin. Oli elokuu 2016.

– Totta hemmetissä se jännitti! Ajattelin, että olen risteyksessä, josta pääsee joko entiseen tai hyvään suuntaan. Pelkäsin, että valitsen jostakin syystä väärän vaihtoehdon.

Suunta säilyi kuitenkin oikeana, vaikka kotona pitkin kohdata kaikki katkerat muistot. Välit vanhoihin päihdeporukoihin katkesivat melko nopeasti.

– Aloitimme sen työn jo Iidassa ja jatkoimme sitä Liinassa. Välillä olin utelias ja halusin ottaa yhteyttä, mutta nykyään en koe minkäänlaista tarvetta tavata heitä.

NytJohanna elää tavallista ja tylsää elämää. Juuri sellaisesta hän on pitkään unelmoinut.

Avokuntoutus jatkui viime kesään saakka, mutta nyt perhe pärjää jo omillaan. Nuorin lapsi on asunut koko ajan vanhempiensa luona ja toiveissa on saada myös vanhempien lasten huoltajuus takaisin. Vanhemmat lapset yöpyvät säännöllisesti vanhempiensa luona ja suhde heihin on lämmin.

– Myös välit vanhempiini ja sisaruksiini ovat paremmat kuin koskaan ennen, vaikka pitkään siinä menikin. Heitä tietysti pelotti, että raitistuminen ei tule tälläkään kertaa onnistumaan. Yhtään retkahdusta ei kuitenkaan tullut, ja luottamus on saanut kasvaa rauhassa.

Nyt Johanna käy töissä ja mies opiskelee. Tulevaisuudessa Johanna aikoo vielä kirjoittaa ylioppilaaksi ja opiskella sairaanhoitajaksi.

Syyllisyys ja katkeruus eivät ole vallanneet elämää. Itsensä moittiminen kun ei johda mihinkään.

– En ole aina ollut hyvä ihminen, mutta sen pohtiminen ei auta asiaa. En saa menetettyä aikaa koskaan takaisin, mutta voin tehdä tästä eteenpäin kaiken oikein. Minulla on nyt tämä hetki ja edessä hieno tulevaisuus!

Haastateltavan nimi on muutettu.