Paikallisuutiset

Kokkolan Koivuhaassa tapahtui 13 vuotta sitten poikkeuksellisen raaka veriteko – Helsingin hovioikeus harkitsee parhaillaan toisen elinkautiseen tuomitun miehen hakemusta päästä ehdonalaiseen vapauteen

Voiko ihminen olla niin läpeensä paha ja ympäristölleen vaarallinen, että hänet pitäisi teljetä loppuelämäkseen vankilaan?

Pari viikkoa sitten psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäriHannu Lauerma arvioiHelsingin Sanomissa, että Suomessa on kourallinen ihmisiä, joita ei pitäisi vapauttaa koskaan vankilasta.

”Sanoisin niin, että asiantuntijoiden keskuudessa vallitsee sellainen käsitys, että on olemassa hyvin pieni ryhmä ihmisiä, joita ei tulisi koskaan päästää pois vankilasta”, Lauerma totesi.

Hesarin jutun lähtökohtana oli sarjakuristajana tunnettuMichael Maria Penttilä. Lauerma ei tosin ottanut nimenomaan Penttilän tapaukseen kantaa, vaan puhui yleisemmällä tasolla.

Eihän tuollaiselle teolle voi motiivia oikein ollakaan. Erkki Kerola Koivuhaan murhan tutkinnanjohtaja

Palataan tähän myöhemmin.

Jokainen äärimmäinen rikos – murhaa sellaisena voi pitää – on tietysti aina lopullinen. Ennen kaikkea tietysti uhrille ja hänen omaisilleen.

On myös tekijälle. Juuri nyt Helsingin hovioikeus pohtii yhden murhasta elinkautiseen tuomitun hakemusta päästä ehdonalaiseen vapauteen. Hän syyllistyi yhdessä kaverinsa kanssa kolmannen ... niin, kaksikon kaverin... murhaan 13 vuotta sitten.

Syyllisyydestä ei ollut missään vaiheessa mitään riitaa. Juttu oli selvä kuin pläkki. Hannu Kaitaluoma Toisen Koivuhaan murhasta tuomitun avustaja

Paikka oli Kokkolan Koivuhaka. Aika marraskuu 2006.

Mitä koivuhakalaisen kerrostalon ensimmäisen kerroksen yksiössä tapahtui marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä vuonna 2006, siitä ei voi virallisesti dokumentoitua tietoa saada vielä kymmeniin vuosiin.

Käräjäoikeus päätti helmikuussa 2007 ensinnäkin käsitellä tapauksensuljetuin ovin. Lisäksi kaikki murhajutun rikostutkinta- ja oikeudenkäyntiaineisto määrättiin salaiseksi 40 vuodeksi.

Toki heti tapauksen tultua julki poliisikin tiedotti tutkintaan tulleen henkirikoksen olleen ”erityisen raaka ja julma” (Keskipohjanmaa 17.11.2006).

Se oli. Karua on sekin, että ihminen tapetaan iskemällä häntä veitsellä useita kertoja kaulaan. Puistattavaksi ja makaaberiksi rikos muuttuu, kun uhria mahdollisesti sekä ennen että jälkeen tämän kuoleman hakataan, silvotaan ja lopuksi paloitellaan. Ruumiinosia sullotaan sitten muovipusseihin, joista joku löytyy roskienkeräyspisteestä.

Ilmeisesti Kuopiosta, Itä-Suomesta joka tapauksessa, Keski-Pohjanmaalle muuttaneet miehet siis muodostivat kaveriporukan. Epäillyistä nuorempi, tuolloin 26-vuotias, oli vuokrannut kaksi kuukautta aikaisemmin Koivuhaasta asunnon. Rikoskumppani, tuolloin 28-vuotias, puolestaan asui Kaustisella.

Miksi päihteiden kyllästämä ilta ja yö päättyi niin kuin päättyi, on jäänyt vastausta vaille.

Tutkinnassa ei koskaan tarkasti selvinnyt veriteon motiivi. Se kyllä tuli selväksi, että tekijät olivat vahvasti erilaisten päihteiden vaikutuksen alaisina.

– Aivan tillin-tallin, kuvaa toista epäiltyä avustanut kokkolalainen asianajajaHannu Kaitaluoma.

Viinapäissään tai huumehöyryissä sekoileminen ei ole lieventävä asianhaara. Ei ollut tässäkään tapauksessa. Käräjäoikeuteen juttu meni jo kolmen kuukauden kuluttua rikoksen paljastumisen jälkeen.

– Ei siinä oikein ollut paljon sanomista. Syyllisyydestä ei ollut missään vaiheessa mitään riitaa. Juttu oli selvä kuin pläkki, Kaitaluoma muistelee.

Kaitaluoma ja toisen syytetyn avustajaHannu Laakso yrittivät löytää kammottavasta rikoksesta edes jotain päämiehilleen lieventävää näkökulmaa. Se oli syytettyjen sinänsä kiistaton toiminta teon selvittämiseksi.

Nimittäin. Viisi päivää hirmutyön tekemisen jälkeen – selvittyään ja synnintuntoon jouduttuaan, ehkä –kaksikko marssi Nurmijärven poliisiasemalle ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Nurmijärven poliisi ei aivan heti uskonut tarinaa, mutta otti yhteyttä Kokkolan poliisiin. Käynti Koivuhaassa riitti vahvistamaan, että totta puhuivat. Ruumis oli sen paloittelun perusteella ollut tarkoitus hävittää, mutta jostain syystä yritys oli jäänyt kesken.

Myös poliisikuulusteluissa kaksikko kertoi tapauksesta eikä oikeudessa kiistänyt syyllisyyttään.

Enempää käräjä- kuin hovioikeuskaan eivät nähneet mitään lieventämisperusteita.Elinkautinen tuli ja pysyi. Korkein oikeus taas ei valituslupaa myöntänyt. Mielentilatutkimuskin päätyi siihen, että kaksikko oli teon tehdessään syyntakeinen.

Tekijöiden ”entisyys” ei marraskuussa 2006 selittänyt heidän ”nykyisyyttään”. Mieskolmikko siis tunsi toisensa. Poliisi taas heidät lähinnä pikkurikosten vuoksi. Kenellekään ei ollut ”merkittävää väkivaltataustaa”, kerrottiin Keskipohjanmaassa (17.11.2006).

Nyt sitä tuli. Enemmän kuin kenenkään edes jollain lailla normaalin ihmisen käsityskykyyn sopii.

MTV3 julkaisi vajaa kolme viikkoa sitten jutun Koivuhaan murhasta, jota kuvattiin ”jopa yhdeksi kaikkien aikojen törkeimmistä henkirikoksista”.

Tämän päivän mediamaailma on sellainen, että taipumus juttujen ns. värittämiseen lukijoiden houkuttelemiseksi on läsnä joka hetki.

Tässä tapauksessa Maikkaria ei voi syyttää ylilyönnistä. Ainakin asiaa aikanaan työnsä puolesta hyvin läheltä seuranneiden mieleen Koivuhaan murha on jättänyt pysyvän jäljen.

– Tämä oli kyllä oikein spesiaalitapaus. En ole koskaan nähnyt tuollaista (väkivaltaa) muissa jutuissa, Hannu Kaitaluoma sanoo. Hän on ollut mukana arvionsa mukaan 20–30 henkirikosjutussa. Elinkautinen tuomio niissä on langetettu ”maksimissaan viidessä tapauksessa”.

­– Onhan tässä monenlaisia tapauksia uran aikana ollut, mutta on tämä yksi raflaavimmista. Kyllä se jälki sen näköistä oli, Hannu Laakso toteaa saman kuin kollegansa.

Omalla urallasi se siis on poikkeuksellinen tapaus?

– Kyllä on. Nimenomaan juuri raakuuteen liittyen.

Laaksokin on ollut mukana useammassa kymmenessä henkirikosjutussa. Elinkautisia tuomioita niistä on langetettu ”kolme tai neljä”.

Murhajutut ylipäätään eivät siis mitenkään tavallisia ole. Murhaan syylliseksi tuomitulle taas ainoa mahdollinen seuraamus on elinkautinen.

Pari vuotta sitten eläköitynyt pitkän linjan poliisimiesErkki Kerola työskenteli uransa alkuaikoina toistakymmentä vuotta Helsingissä. Hän oli tutkijana väkivaltarikosyksikössä, jossa vastaan tietysti tuli usein henkirikoksiakin.

13 vuotta sitten Kerola oli tutkinnanjohtajana, kun Koivuhaan murhaa selvitettiin. Hän korostaa, että tapauksen yksityiskohdista hän ei voi edelleenkään lausua mitään.

Laakson ja Kaitaluoman tapaan Kerolankin uralla Koivuhaan tapaus on erityinen.

– Kyllä tämä on omalla tutkinnanjohtajan uralla sellainen asia, jonka muistaa. Poikkeuksellinen, Kerola sanoo.

Sittemmin tuomittu kaksikko siis kertoi kuulusteluissa murhaillan ja/tai -yön tapahtumista. Katuivatko he tekoaan?

– Sitä on vaikea sanoa ja tulkita. Kyllä he kertoivat asioista. Pohtivat tutkinnan aikana myös omia tekemisiään.

Näin vakavista rikoksista epäiltyjen kuulusteleminen on Kerolan termein ”raskas pieti” kuulustelijoillekin.

– Kuulusteluja suorittavat tutkijathan käyvät asian läpi epäiltyjen kanssa. Tapahtui se sitten yhteisymmärryksessä tai sitten (epäillyt) eivät halua kertoa asiasta mitään. Siitä huolimatta yksityiskohdat käydään läpi. Kyllä se vaatii jälkeenpäin debriefingiä (asioiden purkamista ammattilaisen johdolla).

Motiivia ei kuulusteluissa selvinnyt?

– Eihän tuollaiselle teolle voi motiivia oikein ollakaan. Se oli tavallaan ryyppyporukassa tapahtunut niin kuin henkirikokset Suomessa yleensä tapahtuvat. Voi tulla aivan olemattomasta asiasta riitaa, joka sitten eskaloituu.

Erkki Kerolan poliisiuralle mahtui kymmeniä henkirikostutkintoja. Marraskuu 2006 ja Koivuhaka on siis jäänyt poikkkeuksellisena mieleen.

Pitkä ura auttanee tuomaan hirveisiin tapauksiinkin tavallaan rutiinin. Voiko ihminen siltikään täysin kovettaa itsensä joutuessaan tekemiseen karmeiden yksityiskohtien kanssa?

– Ei minun mielestäni. Varmasti rutinoituu ja oppii tietyllä tavalla sulkemaan asioita pois. Osin voi myös herkistyä asioille. Eikä pelkästään niin, että mikään ei tunnu miltään.

Pakostakin tuntuu. Sillä asialla taitaa olla yleisnimikin: inhimillisyys.

Viime viikon maanantai, marraskuun neljäs oli verotietojen julkistamispäivä. Se oli myös päivä, jolloin Helsingin hovioikeus käsitteli toisen Koivuhaan murhasta elinkautiseen tuomitun hakemusta päästä ehdonalaiseen vapauteen.

Päätös on odotettavissa aikaisintaan 30 päivän kuluttua käsittelystä. Tarkoittaa aikaisintaan joulukuun neljättä päivää.

Myös toinen Koivuhaan murhasta tuomittu on hakenut pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Hän jätti hakemuksensa viime huhtikuussa eikä se ole ehtinyt vielä Helsingin hovioikeuden käsittelyyn.

Todettakoon, että kaksikkoa varsinaisessa oikeuskäsittelyssä avustaneet Hannu Laakso ja Hannu Kaitaluoma eivät ole mukana kummankaan vapautushakemuksessa.

Nykyinen laki elinkautisvankien ehdonalaiseen pääsystä on samanikäinen kuin Koivuhaan murha eli tuli voimaan lokakuussa 2006. Pääsääntö on, että 12 vuotta tuomiota kärsittyään elinkautisvanki voi tehdä hakemuksen Helsingin hovioikeuteen pääsemisestä ehdonalaiseen vapauteen. Jos elinkautiseen tuomittu on rikoksentekohetkellä alle 21-vuotias, ehdonalaishakemuksen voi tehdä 10 vuotta tuomiota kärsittyään.

Periaatteessa presidenttikin voi elinkautisvangin armahtaa. Muutenkinerittäin nihkeästi presidentin armahdusoikeuteen suhtautuva Sauli Niinistö ei ole näin tehnyt.

Mutta ovatko jotkut rikoksentekijät sellaisia, joita ei pitäisi ikinä päästää takaisin yhteiskuntaan? Kuten todettu maan yksi parhaimmista – ellei paras – asiantuntijoista eli Hannu Lauerma ajattelee, että kourallisen ihmisiä kohdalla näin todellakin on.

Lauermankaan pohdinnassa tämä ei tarkoittaisi, etteikö elinkautisvangin tilaa pitäisi säännöllisesti arvioida, esimerkiksi viiden vuoden välein. Ei siis niin, että jo oikeudenkäynnissä määrättäisiin ikuinen vankeus.

Se ei sitä paitsi edes olisi Suomen solmimien sopimusten mukaistakaan. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjausten mukaan elinkautiseen on liityttävä mahdollisuus vapauteen.

Nykyisen hallituksen pietarsaarelainen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vahvistiKeskipohjanmaassakin syyskuun alussa (9.9.) julkaistussa Lännen Median jutussa, että Suomeen ei tule ikuista elinkautista vankeusrangaistusta.

”Meidän järjestelmäämme voisi sopia esimerkiksi se, että elinkautisvangin vapautumisen edellytykset arvioitaisiin määräajoin vähän niin kuin Norjassa”, Henriksson totesi.

Norjassa elinkautinen vankeusrangaistus on 21 vuotta.

Henrikssonin edeltäjäAntti Häkkänen (kok.) käynnisti viime talvena selvityksen ikuisen elinkautisen mahdollisuudesta Suomessa. Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa selvitys laajeni koskemaan kaikkia erittäin vaarallisia vankeja.

Pisimmillään elinkautinen on kestänyt Suomessa 22 vuotta. LieksalainenPasi Räty (s.1965) pääsi ehdonalaiseen vapauteen keväällä 2012.Kuukausi vapautumisen jälkeen hän syyllistyi murhaan ja istuu nyt toista elinkautistaan.

Periaatteessa ja käytännössäkin elinkautinen voi kestää vaikka kuinka kauan. Helsingin hovioikeudelta voi anoa toistuvasti pääsyä ehdonalaiseen, mutta toistuvasti hovioikeus voi tehdä kielteisen päätöksen.

Ajatus kuitenkin on, että lähtökohtaisesti pahimpiinkin rikoksiin syyllistyneet voivat muuttua niin, että on olemassa perusteet vapauttaa heidät jossain vaiheessa.

Paitsi ehkä se 5–20:n ihmisen joukko – parantumattomat psykopaatit – joihin Hannu Lauerma viittasi.

Minkälaisen ratkaisun Helsingin hovioikeus sitten on päätymässä Koivuhaan murhasta tuomitun kohdalla?

Journalistin ohjeet kieltävät oikeusistuimien päätöksien ennakoinnin. Ei siis mennä siihen, mutta todetaan elinkautisen keston olevan Suomessa keskimäärin 14,5 vuotta.

Käytännössä tästä voi päätellä, että täytyy olla erittäin painavat perusteet vapauttaa elinkautisvanki heti tämän istuman minimiajan (12 vuotta) täytyttyä.

Aika näyttää. Aika pian.