maanantai 23.5.2022 | 04:42
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Blogi

Pohjoismaisen taidekoulun perilliset -blogi: Miina Långströmin mielestä on kulttuurillemme tärkeää, että on olemassa useita erilaisia taidekouluja – "Pidän edelleen yhteyttä useisiin Pohjoismaisen taidekoulun entisiin oppilaisiin"

Minna Långström
La 18.12.2021 klo 07:30

Minna Långström on mediataiteilija ja elokuvantekijä. Hänen taiteellinen työnsä koostuu elokuvista ja elokuvainstallaatioista, jotka yhdistävät liikkuvaa kuvaa tilaelementteihin. Hänen työprosessinsa on yleensä pitkä, perusteellisesti tutkimuksellinen ja monitaiteellinen. Töissään hän keskittyy yhteiskunnallisiin näkökulmiin teknologisesti välitetyissä kertomuksissa ja visuaalisissa teknologioissa sekä poliittisiin historioihin ja siihen, millaisia vaikutuksia niillä on nykyhetkeen visuaalisen kulttuurin kautta. Hänen installaatioidensa keskiössä on intuitiivinen kokemus ja katsojan rooli.

Photons of Mars – installaatio, 2019. Kolmen videoprojisoinnin installaatio. Dokumenttielokuvan installaatioversio Photons of Mars (2019) on tilallinen teos jonka narratiivi ja muoto eroaa huomattavasti elokuvasta. Ikään kuin olisi itse läsnä paikan päällä, katsoja seuraa NASAn Mars-ohjelman robotti-insinööriä kun tämä ohjaa Mars-mönkijää kaukaisen planeetan pinnalla. Vaikka teos johdattaa katsojan Marsiin ja NASAn laboratorioihin, Långströmin teoksen aiheena on se, miten suhtaudumme robotin ottamiin valokuviin ja niiden totuusarvoon.
Minna Långström

Piirtäminen ei ole vain käsityötä tai tekniikkaa, vaan siinä on yhtä lailla kyse käsitteellisistä prosesseista. Se käsittelee havaintokykyä, kuinka me näemme ja koemme asioita ja miten se manifestoituu siinä fyysisessä materiaalissa jossa teos esitetään. Kun me piirrämme, me otamme huomioon, muun muassa, ulottuvuudet, suhteet, painon, valon, viivojen ja muotojen painotukset, sommitelman, tilavuuden ja oman fyysisyytemme ja näkökulmamme.

Piirtäminen on ollut tärkeä osa työtäni taiteessa ja liikkuvan kuvan parissa. Ensin luonnostelen paperille ja sitten mallinnan ja animoin, kuvatussa tai rakennetussa ympäristössä, rekvisiittaa ja muita elementtejä installaatioihin ja elokuviin. Yksi uusimmasta elokuvistani “Mars kuvien takaa”, sisältää joitain maisemia ja taustakuvia, jotka ovat rakennettu kokonaan tietokoneella. Oli erittäin käytännöllistä piirtää nämä maisemat yksityiskohtaisesti joka siten helpotti kommunikointia graafikoiden kanssa. Myös elokuvan kuvaaja kommunikoi usein piirtämisen kautta. Kuvakäsikirjoitusten piirtäminen on auttanut minua niin elokuvan visuaalisen maailman suunnittelussa kuin myös käsikirjoituksen kirjoittamisessa. Piirtäminen kokoaa taideteoksen tai elokuvan osat joksikin kokonaisvaltaiseksi, koska se on sekä henkinen että fyysinen prosessi.

Minna Långströmin lyhyt dokumenttielokuva Photosphere pohdiskelee Aurinkoa tutkivan tähtitieteilijä Sara Martinin työtä ja sen materiaalisuutta. Martin työskentelee puutarhassaan Los Angelesissa. Sitruunapuiden ympäröimänä ja San Gabriel Mountains -vuoret taustallaan hän tähyää teleskoopillaan vuorokausien valoisaan aikaan ja nauhoittaa videokuvaa ja timelapse-videoita tutkimusmateriaalikseen. Ennen paradigmanvaihdosta digitaaliseen videokuvaan Aurinkoa tutkivat tähtitieteilijät käyttivät työssään 16- ja 35-millimetristä filmiä. ”Kehitettyjä filmejä toimitettiin noin kerran viikossa. Meillä oli katseluhuone, jonka sai pimennettyä täysin ja jossa oli 16-millisiä ja 35-millisiä projektoreita, missä vietin tunteja tutkien timelapse-filmejä ja tehden muistiinpanoja siitä, minkä saattoi nähdä, mitata ja analysoida.” Martin mainitsee, että menneisyydessä filmit kehitettiin samoissa pimiöissä, joita Hollywood elokuvateollisuus käytti.
Minna Långström

Että piirtäminen myös on emotionaalinen prosessi sain toden teolla kokea Pohjoismaisessa taidekoulussa, jossa piirustus, mallipiirustus ja -maalaus olivat siihen aikaan opetuksen pääpainotuksia. Suurin osa päivistä koostui eripituisten croquis-piirustusten teosta kuten mallin piirtämisestä. Erityisesti jäi mieleen eräs kurssi jossa piirrettiin mallia samassa asennossa viikkokausia joiden aikana koin erittäin voimakkaita tunteita, oivalluksia, onnistumista ja epäonnistumista, turhautumista ja kärsivällisyyden koettelua.

Muistan kuinka mallini itsepäisesti suureni kun korjasin sen mittasuhteita piirustuksessani ja kuinka opin jalkojen suunnan, painon ja muodon tärkeyden piirustuksessa mallin ankkuroimiseksi lattiaan. Ihmisen kuvaa on kaikista opettavaisinta piirtää, koska olemme ihmisiä ja tiedämme intuitiivisesti mikä näyttää anatomisesti oikealta ja siksi sen piirtämisessä on vaikeinta menestyä. Mutta on tärkeää korostaa, että opetus ei ollut vain teknistä. Käsittelimme myös filosofisia ja teoreettisia kysymyksiä siitä, mitä piirtäminen todella on ja miksi omistaudumme sille.

Sulaminen, neljän videokanavan installaatio ja lyhytelokuva, 2014, 2015. Teos on audiovisuaalinen runo toistosta ja muistojen siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Unenomaisen lyhytelokuvan toisteinen rakenne jäljittelee traumaattisten muistojen siirtyminen sukupolvesta toiseen. Samalla siinä tuodaan esille muutoksen mahdollisuutta lainaten taiteellisia työkaluja tähän expressionismista.
Minna Långström

Taidekasvatuksella sinänsä on luontainen arvo eikä toimivia taidekouluja pitäisi sulkea tai yhdistää, sillä koulut ovat kehittäneet oman profiilinsa ja tarjoavat opiskelijoille jotain omaperäistä ja erityistä. Se, että on olemassa useita erilaisia taidekouluja, on kulttuurillemme tärkeää. Tämä luo mahdollisuuden erilaisille ajattelutavoille ja siten laajentaa keskustelua pelkän tylsän konformismin sijaan. Ajatus, että yhden ja saman valmistavan koulun pitäisi pystyä tarjoamaan kaikkea on turha. Pohjoismaisen taidekoulun omaleimaisuus ja korkea arvo perustuivat-ainakin opiskeluaikanani 1994-95-kolmeen pääasiaan: nykyään yhä epätavallisempi keskittyminen piirtämisen ja maalauksen perusopetukseen, keskittyminen Pohjoismaihin -suurin osa opiskelijoista tuli eri Pohjoismaista- ja jossa kieli oli ruotsi/skandinaaviset kielet, sekä vierailevat opettajat-järjestelmä. Vaikka meillä oli tuona aikana monia vierailevia opettajia, aihepiiri itsessään oli melko kapea ja keskittynyt, mikä johti pikemminkin syvyyteen kuin leveyteen, jonka koen nyt erittäin arvokkaana. Olen vakuuttunut siitä, että Pohjoismainen taidekoulu oli yksi Pohjoismaiden parhaista valmentavista taidekouluista. Merkittävä osa sen opiskelijoista pääsi myöhemmin yhteen tai useampaan pohjoismaiseen taideakatemiaan. Rehtorien Susann Brännströmin ja Örjan Wallertin suunnittelema koulutus oli vankalla pohjalla ja hyvin suunniteltua ja se loi opiskelijoille kokonaisvaltaisen tunteen että opetuksessa oli painoarvoa, sisältöä ja merkitystä. Örjan ja Susanne opettivat osan kursseista itse ja vaikka he eivät olleetkaan fyysisesti läsnä koulussa loppulukukauden aikana, he olivat järjestäneet opetuksen niin huolellisesti että kaikki onnistui sujuvasti läpi lukuvuoden. Oli selkeät säännöt jotka auttoivat oppilaita saapumaan paikalle joka aamu ja ylläpitämään tiettyä kurinalaisuutta jopa pimeimpinä talvikuukausina tässä pienessä Kokkolan, tai Karlebyn, kaupungissa.

Luonnos Sulaminen – installaation ja lyhytelokuvan kuvauksia varten.
Minna Långström

Koulussa oli silloin opiskelijoita Suomesta, Tanskasta, Grönlannista, Norjasta ja Ruotsista. Tämä oli ennen kuin Ruotsissa otettiin käyttöön uusi ulkomaan opintojen tukea koskeva lainsäädäntö, joka johti ruotsalaisten opiskelijoiden määrän radikaaliin vähenemiseen. En tiedä pätikö sama muihin Pohjoismaihin. Kun vierailin koulussa 2010-luvulla, siellä oli kuitenkin enää vain muutamia opiskelijoita muista maista kuin Suomesta. Ero oli selvä verrattuna omaan vuoteeni Pohjoismaisessa, jolloin tunnelma oli hyvin kansainvälinen ja skandinaavinen, ruotsi tai jokin muu skandinaavinen pääkielenä. Pohjoismainen hyvinvointimalli suosi Pohjoismaisen taidekoulun kansainvälistä ulottuvuutta, eikä leikkauksilla ole yllättäen ollut päinvastaista vaikutusta. Ilman oppilaita muista pohjoismaista koulu luonnollisesti menettäisi tehtävänsä Pohjoismaisena taidekouluna.

Vierailevat opettajat järjestelmänä antoi meille opiskelijoille mahdollisuuden olla osana taiteilijan maailmaa ja tapoja lähestyä taidetta muutaman viikon ajan, ja se oli kiehtovaa. Vierailevien opettajien valinnat olivat erinomaisia ja jokainen kurssi oli palkitseva. Oli mielenkiintoista, kun eri opettajat opettivat samaa aihetta, mallin piirtämistä ja maalausta. Niiden lisäksi meillä oli installaatiotaiteen, maisemamaalauksen, kuvanveiston ja grafiikan kursseja sekä taideteorian luentoja. Vierailijaopettajajärjestelmä ja sen suunnittelu vaativat omistautuneita rehtoreita, joilla on syvällinen näkemys pohjoismaisesta nykytaiteesta ja kyky luoda opetusohjelmasta toimiva kokonaisuus.

Osa Sulaminen – installaation ja lyhytelokuvan kuvakäsikirjoituksesta.
Minna Långström

Koen sen onnellisena tapahtumien kulkuna, että pääsin tutustumaan muihin kulttuureihin ensin lähellä, pohjoismaisiin naapurimaihin, sillä myöhemmät taidekorkeakouluopintoni tarjosivat mahdollisuuksia matkustaa ja tehdä vaihto-opintoja myös muualla ja muilla kielillä. Pidän edelleen yhteyttä useisiin Pohjoismaisen taidekoulun entisiin oppilaisiin.

Muistan hyvin vihreän jugendtyylisen koulurakennuksen upeine tiloineen, varsinkin mallipiirustussalin ja Keitaan, kuten julkista tilaa tai olohuonetta kutsuttiin. Tästä huolimatta emme jääneet vain sinne, vaan myös Kokkola itse tuli meille kaikille hyvin tutuksi vuoden aikana. Opetus tapahtui joskus muualla kaupungissa ja meillä oli koteja ja työhuoneita mm. Grand Hotellissa ja Kokkolinnassa (itse asuin Kokkolinnan piharakennuksessa maksaen vuokrana pikkuruista 150 markkaa kuukaudessa), ja jotkut oppilaista työskentelivät eri seinämaalausprojekteissa ja vietimme aikaa myös suosikkikahviloissa ja ravintoloissa.

Koulun henkilökunta oli paikallisia ja muistelen lämmöllä koulun jokapaikan höylän Garry Jakobssonin musiikki-iltoja hänen kotonaan maalla kaupungin ulkopuolella. Siellä hän esitteli meille valikoituja osia laajasta nykyklassisen musiikin kokoelmastaan. Oli unohtumaton kokemus kuunnella muiden onnekkaiden opiskelijoiden ja vierailevien opettajien kanssa Sofia Gubaidulinan Sieben Wortea (kappale 2) täydellisistä kaiuttimista, katsoen ikkunasta näkymää huojuviin kuusiin ja korkeaan ja kirkkaaseen Pohjanmaan taivaaseen.

Jag minns mycket väl den gröna jugend skolbyggnaden med dess underbara utrymmen, speciellt modellteckningssalen och Oasen, som det allmänna utrymmet eller vardagsrummet kallades

Att teckna är inte endast ett hantverk eller en teknik, utan handlar minst lika mycket om konceptuella processer. Det handlar om perception, hur vi ser och upplever saker och om hur detta manifesterar sig fysiskt på materialet på vilket arbetet utförs. När vi tecknar överväger vi bla dimensioner, relationer, tyngd, ljus, betoning av linjer och former, komposition, rumslighet samt vår egen kroppslighet och synvinkel.

Tecknandet har varit en viktig del av mitt arbete inom konst och rörlig bild, där jag först skisserat på papper och sedan modellerat och animerat, filmat eller byggt miljöer, rekvisita och andra element för installationer eller filmer. En av mina senaste filmer, “Mars bakom bilderna”, involverade en del landskap och bakgrundsbilder helt uppbyggda på dator. Det var mycket praktiskt att kunna teckna dessa landskap i detalj och på så sätt lättare kunna kommunicera med dem som utförde det grafiska arbetet. Även filmfotografen jag jobbade med kommunicerade ofta via teckning, Tecknandet av storyboards har hjälpt mig, såväl med planerandet av filmens visuella värld som med själva manusarbetet. Tecknandet för samman alla konstverkets eller filmens delar till något holistiskt, eftersom det på samma gång är en själslig och fysisk process.

Att det är en känslomässig process fick jag i högsta grad uppleva under året på Nordiska Konstskolan, där teckning och modell-tecking, och -målning, på den tiden utgjorde den huvudsakliga delen av utbildningen. De flesta dagarna bestod av både croquis med olika långa pass, som modellteckning. Jag minns särskilt en kurs där vi tecknade modell i en och samma kontrapost i flera veckor och att jag under den processen upplevde väldigt starka känslor såväl av insikt, av att lyckas som av att misslyckas, av frustration och tålamodsprövning.

Jag minns hur modellen envist växte då jag korrigerade dess proportioner på min teckning och hur jag lärde mig vikten av fötternas riktning på teckningen, dess tyngd och form, för att förankra modellen på golvet. Den mänskliga formen är mest lärorik att teckna, eftersom vi är mänskor och intuitivt vet vad som ser anatomiskt riktigt ut och därför är svårast att lyckas med. Men det är viktigt att betona att undervisningen inte bara var teknisk. Vi behandlade även filosofiska och teoretiska frågor om vad teckning egentligen är och varför vi ägnar oss åt den.

Konstutbildning i sig har ett egenvärde och inga fungerande konstskolor borde läggas ned eller slås samman, eftersom skolorna har utvecklat sin egen distinkta profil och erbjuder eleverna något originellt och specifikt. Att det finns flera olika konstskolor är viktigt för vår kultur, eftersom det skapar olika tankeskolor och på så sätt diskussion snarare än tråkig konformism. Tanken att en och samma förberedande skola ska kunna erbjuda allt är fåfäng. Nordiska konstskolans särprägel och höga värde baserade sig- åtminstone under tiden då jag studerade där 1994-95 – på tre huvudpunkter; den alltmer ovanliga fokusen på basundervisning i teckning och målning, inriktningen på det nordiska, flertalet elever kommer från de olika nordiska länderna och där språket är svenska/skandinaviska, samt på gästlärarsystemet. Även om vi hade många gästlärare under den tiden, var själva ämnesutbudet rätt snävt och fokuserat, vilket ledde till ett djup snarare än vidd, vilket jag nu upplever som oerhört värdefullt. Det är min övertygelse att NKS var en av nordens bästa förberedande konstskolor. En avsevärd del av dem som då studerade på NKS kom senare in på en eller flera av nordens konsthögskolor. Utbildningen Susann Brännström och Örjan Wallert utformade var både gedigen och välplanerad och eleverna hade en övergripande känsla av att undervisningen hade tyngd, substans och relevans. Örjan och Susanne undervisade själv en del kurser men trots att de inte befann sig fysiskt på skolan under resten av terminerna hade de organiserat undervisningen så omsorgsfullt att allt löpte smidigt under hela skolåret. Det fanns vissa tydliga regler som hjälpte eleverna att infinna sig varje morgon och att upprätthålla en viss disciplin även under de mörkaste vintermånaderna i denna lilla stad, Karleby eller Kokkola.

Det fanns då elever från Finland, Danmark, Grönland, Norge och Sverige på skolan. Detta var innan man I Sverige hade infört en ny lagstifting angående finansiellt stöd för studier utomlands, som föranledde en radikal minskning av antalet elever från Sverige. Jag vet inte om detsamma gäller de andra nordiska länderna. Då jag besökte skolan på 2010-talet fanns det endast några få elever från andra länder än Finland. Skillnaden var markant jämfört med mitt år på NKS, då stämningen var mycket internationell och skandinavisk, med svenska eller ett slags skandinaviska som huvudspråk. Den Nordiska välfärdsmodellen gynnade den internationella aspekten av NKS och nedskärningarna har inte överraskande haft motsatt verkan. Utan elever från alla de nordiska länderna mister skolan givetvis sin funktion som nordisk.

Gästlärarsystemet gav oss elever möjlighet att under några veckors tid per kurs ta del av ifrågavarande konstnärs värld och sätt att närma sig konsten, vilket var fascinerande. Valet av gästlärare var ypperligt och varje kurs var givande. Det var intressant att bli undervisad I samma ämne, modellteckning och -målning av olika lärare. Förutom modellteckning och målning hade vi även kurser i installationskonst, landskapsmåleri, skulptur, grafik och föreläsningar i konstteori. Gästlärarsystemet och dess planering krävde hängivna huvudlärare med djup insikt i nordisk samtidskonst och förmåga att skapa en fungerande helhet av kursplanen.

Jag ser det som ett lyckligt händelseförlopp att först ha fått bekanta mig med kulturen nära inpå, de nordiska grannländerna, eftersom konsthögskolestudierna erbjöd möjligheter till resor och utbytesstudier även på annat håll och på andra språk. Många av de andra eleverna på NKS håller jag fortfarande kontakt med.

Jag minns mycket väl den gröna jugend skolbyggnaden med dess underbara utrymmen, speciellt modellteckningssalen och Oasen, som det allmänna utrymmet eller vardagsrummet kallades. Vi i vistades trots det inte endast där, utan själva Karleby hann under ett år bli mycket bekant för oss alla. Undervisningen skedde ibland på andra ställen i staden och vi hade bostäder och arbetsrum bla på Grand Hotell och Kokkolinna, (själv bodde jag i Kokkolinnas gårdsbyggnad för en försvinnande liten hyressumma på 150 mark per månad), en del elever jobbade med olika väggmålningsprojekt i staden och vi vistades även på olika favoritkafeer och restauranger.

Personalen på skolan var lokal och jag minns med värme skolans allt-i- allo Garry Jakobssons musikkvällar i hans hem på landet utanför staden. Där introducerade han oss i valda delar av sin omfångsrika kollektion av nutida klassisk musik. Det var en oförglömlig upplevelse att tillsammans med andra lyckligt lottade elever och gästlärare lyssna på Sofia Gubaidulinas Sieben Worte (stycke två) ur fulländade engelska högtalare, med utsikt genom fönstret över vajande granar och en hög och ljus österbottnisk himmel.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.

Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »