Keskipohjanmaan levikkialueella toimii kolme hiippakuntaa: Oulun, Lapuan ja Porvoon hiippakunnat. Nämä kolme hiippakuntaa järjestyksessä Lapua, Oulu, Porvoo olivat äänestysprosenttien kärjessä hiippakuntien välisessä vertailussa seurakuntavaaleissa 2018.

Tuolloin koko maan äänestysprosentti oli 14,4. Lapuan hiippakunnassa päästiin lukemaan 19,2. Oulun hiippakunnan äänestysprosentti oli 17,1, Porvoon hiippakunnan 16,0.

Katso tästä, miten Keskipohjanmaan levikkialueen seurakunnissa äänestettiin vuoden 2018 seurakuntavaaleissa:

Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen johtaja Hanna Salomäki kommentoi merkittäviä alueellisia eroja näin:

– Ne (Lapuan ja Oulun hiippakunnat) ovat alueita, jotka nousevat esiin monessa muussakin kirkollisen toiminnan tilastossa: vaikkapa kirkkoon kuuluvien ihmisten osuudessa tai kastettujen lasten osuudessa, Salomäki kertoo.

– Entinen Vaasan lääni nousee esiin myös kuntavaalien äänestysaktiivisuudessa. Tämä liittyy ehkä laajempaan äänestyskäyttäytymisen kulttuuriin, Salomäki analysoi.

Siis siihen, että äänestäminen koetaan tapana tai kansalaisvelvollisuutena. Lisäksi koetaan yhteisö, johon valitaan henkilöitä, omalle elämälle tärkeänä.

Yksi länsirannikon maakunnille ominainen taustatekijä on herätysliikkeiden aktiivinen toiminta. Yhteisöissä on uskonnollisesti aktiivisia ihmisiä. Aktiivisuus ilmenee muun muassa siten, että he haluavat asettua ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa ja äänestää niissä.

Herää kysymys, jonka ei ole tarkoitus olla osoitteleva tai syyllistävä, vaikka sellaiselta se voi kuulostaa. Esitetään se pienellä riskillä: nostaako herätysliikkeen aktiivinen toiminta automaattisesti alueen äänestysaktiivisuutta vai voiko se jopa laskea sitä?

Tyhjentävää vastausta ei ole.

– Jos liike asettaa tiukkoja rajoja tai erottelee vahvasti siihen kuuluvia ja kuulumattomia, voi vaikutuksena olla, että ihminen kokee, ettei hänellä tavallaan ole asiaa kirkkoon. Toki pitää muistaa, että herätysliikkeet ovat keskenään hyvin erilaisia, samoin paikkakunnat. Riippuu myös siitä, millainen vaaliasetelma seurakunnassa on ja miten työntekijät sijoittuvat liikkeisiin tai niiden ulkopuolelle, Salomäki pohtii.

14,3, 14,5, 17, 15,5, 14,4. Tämän vuosituhannen puolella järjestettyjen seurakuntavaalien äänestysprosentit kertovat karua kieltään. Seurakuntavaalit eivät ole kansanmarssi äänestyspaikoille.

Eivät tosin ole olleet moneen vuosikymmeneen – jos koskaan. Toisin kuin voisi mutu-tuntuman pohjalta arvella, seurakuntavaalien äänestysprosentti on pysynyt samansuuruisena.

Osviittaa antavat nämä kaksien vaalien välein poimitut äänestysprosentit: 19,8 vuonna 1970, 18,9 vuonna 1978, 17,4 vuonna 1986, 13,0 vuonna 1994, 14,3 vuonna 2002.

Alaspäin on tultu siis viitisen prosenttiyksikköä. Samassa ajassa eli 48 vuodessa eduskuntavaalien äänestysprosentti on pienentynyt 12 prosenttiyksikköä: 82,2 prosentista 70,1 prosenttiin. Kuntavaalien äänestysprosentin pudotus on vieläkin rajumpi, lähes 20 prosenttiyksikköä: 75,6 prosentista 58,9 prosenttiin. Itse asiassa 55 prosentin tuntumassa on käyty tarkastelujakson 1970–2018 aikana.

Vertaa tästä, miten seurakuntavaalien, eduskuntavaalien ja kuntavaalien äänestysprosentit ovat kehittyneet puolessa vuosisadassa:

– Jos verrataan tilannettamme naapurimaihin ja siihen kirkkoasetelmaan, että kyseessä on kansankirkko, mennään aika tyypillisissä lukemissa. Kirkossa, jossa kirkkoon kuuluminen ei edellytä erityistä aktiivisuutta, aktiiviosallistujien osuus on 10 ja 20 prosentin välillä. Suuri osa evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä on melko passiivisia.

Mielenkiintoinen yhtymäkohta onkin se, että seurakuntavaalien äänestysprosentti vertautuu suuruusluokaltaan kirkollisen toiminnan aktiiviosallistujaksi itsensä kyselyissä ilmoittavien osuuteen.

Alhainen äänestysprosentti on koko kirkon haaste, johon etsitään ratkaisua jatkuvasti.

– On pyritty aktivoimaan ihmisiä ja kampanjoimaan etäämmällä oleville. On haluttu havahduttaa, että voi vaikuttaa (kirkon asioihin). Luvut ovat silti jääneet vaatimattomiksi.

Vuoden 2010 vaaleissa oli edellisiä vaaleja korkeampi äänestysprosentti, mikä oli monen tekijän summa, kuten Salomäki vuonna 2018 julkaistussa artikkelissaan kuvaa.

Noissa vaaleissa 16-vuotiaat saivat ensimmäistä kertaa äänioikeuden. Äänestysmahdollisuutta kampanjoitiin voimakkaasti.

Toisekseen alla oli eropiikki, joka juonsi juurensa ajankohtaisohjelmasta. Tuo keskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteista kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) kärkevine kommentteineen johdatti monen uskovan ulos kirkosta.

Toisaalta noiden vaalien alla käsiteltiin myös teemoja, jotka saattoivat tuoda kirkkoa läheisemmäksi, arvelee Salomäki. Sama ilmiö voi toistua tässä ajassa ja heijastua seurakuntatoimintaan myönteisessä mielessä.

– Kun tehtiin kyselyitä korona-aikana, näytti siltä, että kirkon läsnäoloon oli havahduttu. Usein kriisiaika saattaa lisätä kirkon merkityksen tuntua, samoin sotatematiikka (viittaa käynnissä olevaan Ukrainan sotaan). Halutaan, että olisi olemassa jokin turva, Salomäki perustelee.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Äänestämällä voi vaikuttaa kirkkoonkin, jossa liberaalit ja arvokonservatiivit ovat omilla laidoillaan

Kirkko pyrkii seurakuntavaaleissa kohti läpinäkyvyyttä, mutta listojen taakse kurkistaminen vaatii usein tulkintaa – "Osallistuminen on muutakin kuin vaalit kerran neljässä vuodessa", sanoo tutkija