Veteliläinen neljän lapsen isä Kimmo Pöyhönen, 37, muistaa hyvin, kun sai ensimmäistä kertaa lapsensa syliin. Se tapahtui kohta kymmenen vuotta sitten keskussairaalan synnytysosastolla Kokkolassa.

– Huikea ja jännittävä kokemus se oli. Sain vauvan syliin, kun painoa lähdettiin pojalta mittaamaan. Tuntui oudolta, kun en ollut ikinä pitänyt noin pientä sylissä. Tunteet olivat aika tavalla pinnassa.

Noin kahden vuoden kuluttua syntyi perheeseen toinen poika. Pian tuli ajatus, että kyllähän porukkaan vielä yksi mahtuisi, "ehkä siinä olisi sitten meidän perheemme". Kuutisen vuotta sitten perheeseen syntyikin yhden lapsen sijaan kaksospojat. Silloin perheessä oli siis neljä alle viisivuotiasta lasta, joista kaksi aivan pieniä vauvoja.

– Sitten sitä alkoi kyllä välillä jo miettiä, että miten siinä sitten pärjätään. Ja eipä sitä sitten jaksanutkaan.

Pöyhönen sai burnoutin eli paloi loppuun kaksospoikien vauvavuonna, eli vuoden 2018 lopulla.

Loppuun palaminen. Se on lasten syntymien jälkeen parasta, mitä Kimmo Pöyhöselle on tapahtunut.

Ennen burnoutia hän eli kiireisen yrittäjän elämää. Pöyhösellä oli oma kuljetusyritys. Lapset olivat kotona pitkiä aikoja äidin hoivissa, koska työt veivät isää eri puolille maata. Ongelmat kasaantuivat, talousvaikeuksiakin tuli.

Kimmo Pöyhönen korjaa työkseen autoja ja koneita, mutta harrastaa ruuvailua myös vapaa-ajalla poikiensa kanssa.

Clas-Olav Slotte

Apua olisi ollut tarjolla, mutta sitä Pöyhönen ei osannut ottaa vastaan. Ihminen laittaa itsensä usein liian koville, vaikka apua olisikin olemassa, hän ajattelee.

– Oli sellainen ajatus, että tämä nyt pitää hoitaa itse. Sitä ajatteli, että ovathan omatkin vanhemmat pärjänneet.

Päästään ylisukupolvisuuden äärelle: mitä kaikkea isovanhempien ja vanhempien perintöä nykyvanhemmat kantavat ristinään ehkä tietämättäänkin?

– Sota on ollut lähellä. Miten kaikki se on vaikuttanut omiin vanhempiin ja heidän vanhempiinsa? Millaisia toimintamalleja sieltä on tullut ja miten ne eivät sovi tähän maailman menoon enää...

Niin, se helposti mieleen nouseva ajatus, että omatkin vanhemmat pärjäsivät ja hoitivat valittamatta yhtä aikaa monen monta tenavaa, lehmät, pellot ja tuvat. Miehet eivät itkeneet, naiset eivät narisseet. Ehkä ihmisillä kuitenkin oli entisaikaan eri tavalla aikaa ja läheisiä ihmisiä, oli yhteisö, joka kantoi?

– Kinkeritkin olivat joskus kaksipäiväiset, eli siihenkin on ihmisillä ollut aikaa. Ennen huolehdittiin, että oli aikaa kyläillä. Nyt yhteisöt ovat pienentyneet todella paljon, naapureita ei kutsuta kylään ja ihmisiä jää kiireen ja stressin vuoksi väliin, Pöyhönen pohtii.

– Jos tuttu kysyy, mitä kuuluu, niin ehditään vastaamaan vain, että hyvää kuuluu kiitos. Ei pysähdytä miettimään, että mitäs mulle kuuluu. Tai ehditäänkö kuuntelemaan, jos toinen alkaa kertoa tarinaansa?

Palataan siihen hetkeen, kun Kimmo Pöyhönen tajusi, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksa. Miehen vointi meni niin kokonaisvaltaisen heikoksi, ettei hän jaksanut enää edes kävellä. Voimat olivat loppuneet tyystin. Pöyhönen ymmärsi itse soittaa hätänumeroon.

– Oivalsivat siellä heti, mikä tässä on ongelmana. Menin Kokkolaan avo-osastolle muutamaksi viikoksi, että pääsin yli pahimmasta. Makoilin ja aloin etsiä äänikirjoja.

Äänikirjoista tuli tärkeä apuväline, jonka avulla Pöyhönen sai käytyä kokemaansa läpi. Löytyi mielenterveydestä kertovia opuksia ja erilaisia elämäkertoja, joissa moni muukin oli "uuvahtanut", kuten hän itse kuvailee.

– Ihminen ei vain jaksa määräänsä enempää ja näitä tulee muillekin. Sitten aloin miettiä, että mitäs nyt, milloin tästä selviää?

Burn outin yhteydessä tuli myös avioero. Nyt Pöyhönen kuvailee loppuun palamista yhdeksi elämänsä parhaaksi tapahtumaksi. Siksi hän onkin sitä mieltä, että paluuta entiseen elämään ei onneksi ole tullut eikä sitä tule.

– Luojan kiitos sitä ei ole selvinnyt takaisin entiseen, vaan elämään on tullut uusi suunta!

Loppuun palamisen jälkeen Kimmo Pöyhönen on opetellut arjen hienosäätöä. Kun alkaa väsyä, pitää tehdä palauttavia asioita, kuten ulkoilla lasten kanssa tai lähteä lenkille.

Clas-Olav Slotte

Arki on nyt jatkuvaa hienosäätöä. Kun huomaa, että väsymys alkaa hiipiä, on heti tartuttava säätönappulaan.

– Pitää tutkia omaa jaksamistaan ja ennakoida. Todeta, että nyt minä olen väsynyt ja tehdä sille välittömästi jotain. Järjestää viimeistään seuraavalle viikolle jotain, mikä palauttaa, Kimmo Pöyhönen sanoo.

Mitä se sitten on? Esimerkiksi hyvien ystävien kanssa juttelemista, vapaapäivän ottamista, päiväunia, kävelylenkkejä, hiihtoa tai pyöräilyä, luonnon rauhassa pohdiskelua.

– Kun hyvissä ajoin huomaa, että nyt ollaan menossa huonoon suuntaan, pirteyden saa aika pienellä vaivalla taas takaisin.

Pöyhönen pystyy itse säätelemään esimerkiksi työaikojaan, sillä hän on ammatiltaan yrittäjä, joka korjaa autoja, koneita ja tekee jäsenkorjausta.

Lastenkin kanssa voi ja kannattaa tehdä mielenterveyttä edistäviä asioita. Kimmo Pöyhönen neuvoo menemään ulos lasten kanssa aina, kun se vain on mahdollista.

– Olemme paljon ulkona ja luonnossa. Lapsilla on siellä tilaa ja mielenkiintoista tonkimista ja tutkittavaa, kinasteluja ei tule niin paljon. Se on itsellekin kevyttä.

Ihan pienten kanssa mukana piti olla kaikki vaipoista lähtien, nyt kouluikäisten lasten kanssa saattaa riittää pelkkä eväsreppu.

Pöyhönen tietää, että lähteminen lasten kanssa ei koskaan ole helppoa, eikä varsinkaan silloin, jos oma mieli on matalalla. Lasten pukeminen, tavaroiden pakkaaminen ja porukan saaminen ovesta ulos voi tuntua väsymyksen alla ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Silti lähteminen palkitsee aina.

– Tiedän, että se kuulostaa hyvältä ja helpolta sanoa, että menkää vain. Mutta kun ottaa ja lähtee, niin huomaa, että onneksi tuli lähdettyä. Vähän eväsleipää ja mehua mukaan, se auttaa kolokosti.

Kimmo Pöyhönen on tietoisesti pyrkinyt eroon vanhoista käyttäytymismalleista ja sukupolvelta toiselle siirtyneistä miesten ja naisten malleista.

– Asetelma on vieläkin usein se, että naiset hoitavat lapset ja talon, miehen pitäisi hankkia elanto ja turva. Tämä on niin sellaisenaan kulkeutunut sukupolvien läpi, että asia ei ole vieläkään oikein kääntynyt siihen, että molemmat hoitavat lapsia, käyvät töissä ja puhaltavat yhteen hiileen...

Sama koskee tunteista puhumista ja niiden käsittelyä.

– Se tulee sieltä sukupolvien takaa, että älä itke, iso mies ei itke. Jos on surua, niin sitten vain lisää töitä päälle ja tilanteesta pakenemista.

Kimmo Pöyhönen ja pojat ovat ulkoilmaihmisiä. Yhteistä ihmeteltävää riittää luonnon lisäksi myös konehommista.

Clas-Olav Slotte

Pöyhösen mielestä isien kuuluukin antaa lapsilleen mallia ja esimerkkiä, miten tunteista puhutaan ja miten niitä käsitellään. Tunteet kuuluvat jokaisen ihmisen elämään, eikä niitä voi työllä painaa sivuun.

– Jos lapsi tulee kysymään, mitä sinä isi mietit, niin lapsellekin voi sanoa, että isi on nyt vähän surullinen, kun tässä on tapahtunut tällaisia aikuisten asioita. Isi hetken suree asiaa ja löytää keinon, miten mennään eteenpäin.

Ja halauksia pitää olla, sitä ei saa unohtaa – eikä huonoksi ole sekään, jos isi hetken aikaa istuu viereen ja kiinnostuu lapsen asioista.

– Joskus on mukava istua pelikoneella olevan lapsen viereen, pysähtyä siihen ja sanoa, että sinähän olet hirmu taitava tuossa. Kun käy kiinnostumassa lapsen tekemisistä, niin lapsellekin tulee olo, että isiä tai äitiä muuten kiinnostaa mun jutut.

Perheen vanhin lapsi on kohta kymmenen, keskimmäinen kahdeksanvuotias ja pienimmät kaksospojat kuusivuotiaita.

Eroperheessä lasten asuminen on jaettu niin, että vanhimmat pojat asuvat Kimmo Pöyhösen luona ja kaksoset äidillään. Monilapsisen perheen elämä on välillä aikamoista rumbaa, mutta siitä selviää, kun muistaa hoitaa Pöyhösen oppimien keinojen avulla myös itseään.

Apua arkeen hän saa esimerkiksi omilta vanhemmiltaan. Usein isä ja pojat saavat istua lasten mummun valmiiseen ruokapöytään, kun takana on pitkä työpäivä ja lapset on haettu iltapäiväkerhosta. Näin arjen aikataulut eivät illassa veny liikaa.

– Pojat ovat onneksi jo aika isoja, että heitä on helppo ottaa mukaan puuhailuun. Viihdymme paljon pihalla, kesällä melkein koko ajan. Se on sellaista mopojen ja mönkijöiden ruuvaamista, yleisurheiluharjoituksissa käydään myös.

Mopojen ja mönkijöiden ruuvaaminen on yksi isän ja poikien tärkeimmistä yhteisistä harrastuksista.

Clas-Olav Slotte

Sukulaisten ja ystävien lisäksi Pöyhönen turvautuu reippaasti myös yhteiskunnan tarjoamaan apuun ja kannustaa siihen muitakin vanhempia.

– Nykyään on koulukuraattorit, nepsypuolen asiantuntijat ja perhepalvelut, joita voi käyttää hyödyksi. Me olemme perhepalveluiden piirissä ja saan aina soittaa sinne, jos tarvitsen apua johonkin asiaan. Asioista pitäisi saada nopeasti kiinni, kaikki apu kannattaa ottaa vastaan, se on tätä päivää!

Pöyhönen on huomannut, että asiantuntijat ja koulu ovat innokkaita hakemaan ratkaisuja asioihin, jos vanhempikin on asiassa aktiivisesti mukana.

– Usein on sanottu, että kiitos rohkeudesta, kun tohdit ottaa asioista selvää ja järjestelet asioita, etkä jää yksin märehtimään.

Omat kokemukset siivittivät Kimmo Pöyhösen aika pian vapaaehtoistyöhön. Pari vuotta sitten hän ajatteli, että haluaisi itselleen harrastuksen, josta olisi muillekin hyötyä. Sellaista tekemistä löytyi Kokkolan ensi- ja turvakodilta.

– Ensin olin hoitamassa lapsia siellä ja sitten Pekka (Pudas) sanoi, että siellä alkaa myös isäryhmä. Menin käymään ryhmässä ja pian pyydettiin, haluaisinko tulla myös vetämään ryhmää.

Pöyhönen kävi Soiten ryhmänohjaajan koulutuksen, joka toi varmuutta ryhmän vetämiseen, ja alkoi yhdeksi isäryhmän ohjaajaksi.

Isäryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat pysähtyä keskustelemaan isyyteen liittyvistä asioista. Pöyhönen on huomannut, että isät ovat yhä kiinnostuneempia keskustelemaan ja pohtimaan vanhemmuuttaan. Puheenaiheet eivät lopu kesken.

– Isäryhmä ei ole mikään luento, vaan täällä juttua riittää, on leppoista turinaa ja kahvitellaan.

Isäryhmä on Pöyhösen mainitsemien äänikirjojen lisäksi ollut yksi merkittävä apuväline siihen, että hän on oppinut puhumaan ja käsittelemään tunteita. Pöyhönen on perehtynyt esimerkiksi tunnelukkoihin, eli lapsuudessa tai nuoruudessa omaksuttuihin haitallisiin kokemisen tapoihin. Tunnelukot voivat ilmetä esimerkiksi hankaluutena tunnistaa tai säädellä tunteita.

Tarkoituksena on katkaista sukupolvelta toiselle siirtynyt puhumattomuuden kehä.

– Haluan, että omat lapseni saavat sellaiset perustaidot tunteiden käsittelemiseen. Loppuun palamisen myötä haluan lapsille tuoda esille myös, että työ on tärkeää, mutta se ei ole koko elämä.