Kulttuuri
Elokuva-arvio: Emilia Pérez on tekopyhä elokuva ja karhunpalvelus musikaalille
Transnäyttelijä Karla Sofía Gascónin kaksoisrooli miehenä ja naisena on ison elokuvan ainoa täydellinen onnistuminen.
★★
Emilia Pérez. Ohjaus Jacques Audiard. Käsikirjoitus Audiard, Thomas Bidegain ja Léa Mysius. Pääosissa Zoe Saldana, Karla Sofía Gascón. Kuvaus Paul Guilhaume. 132 min. K12. Bio Rex, Kokkola. Kinokulma, Oulainen. BioRex, Pietarsaari.
Ranskalainen Jacques Audiard on paljon lupaava ohjaajanimi. Elokuvat Kun sydän lakkaa lyömästä, Profeetta, Luihin ja ytimiin ovat olleet kriitikkojen ja raatien suosikkeja. Mutta hyvältäkin tekijältä voi välillä tulla sutta ja sekundaa. Niin käy gangsterimusikaalissa Emilia Pérez, siitä huolimatta, että se on ollut palkintorohmu Golden Globeissa ja nyt Oscar-veikkausten kärjessä.
Emilia Pérez on meksikolaisen rikollispomon tarina, mutta musikaalina. Manitas haluaa jättää väkivallan elämästään ja samalla vapautua ihmisenä. Miehestä tulee nainen, Emilia, joka perustaa järjestön auttamaan huumekartellien uhrien perheitä ja jengimurhissa kadonneiden etsimistä. Molempia rooleja esittää hämmästyttävästi transnäyttelijä Karla Sofía Gascón. Hänen panoksensa onkin ison elokuvan ainoa täydellinen onnistuminen.
Zoe Saldana tekee pätevää työtä köyhänä juristina, jolle Emilia antaa mahdollisuuden muuttaa elämänsä suuntaa. Selena Gomez yltää parhaimpaansa jengipomon nuorena, ristiriitaisena puolisona ja kahden lapsen äitinä.
Laulujen säkeetkin tuntuvat sattumanvaraisilta, jollei pähkähulluilta, kuten sukupuolenkorjausklinikalla kuultava La Vaginoplastia.
Paljon porua on kuultu siitä, että musikaalin Meksiko kuvattiin Pariisissa. Näyttelijät eivät ole meksikolaisia. Eikä ohjaaja Audiard ole maassa koskaan käynyt. Emilia Pérez tekee karhunpalveluksen niin Meksikolle kuin transihmisille, mutta myös musikaalille elokuvan lajityyppinä.
Filmin värikkyys ja runsaus muistuttaa Baz Luhrmannin Romeosta ja Juliasta ja saman ohjaajan Moulin Rougesta. Emilia Pérez ei viehätä niiden lailla. Laulu- ja tanssinumerot heijastavat tarinan suureellista muotoa. Koreografiat ovat tehokkaita ja iskeviä, mutta elottomia. Pauhaava musiikki ei jää mieleen. Laulujen säkeetkin tuntuvat sattumanvaraisilta, jollei pähkähulluilta, kuten sukupuolenkorjausklinikalla kuultava La Vaginoplastia. Traagiseen ilmeeseen on yritetty tuoda huumoria, mutta heikoin tuloksin. Emilia Pérez on hidas ja tylsäkin elokuva. Siihen on panostettu melkoinen työmäärä, mutta vain lopputulos ratkaisee.
Meksikon huumekartellien sodissa on kuollut satoja tuhansia. Tekopyhä Emilia Pérez on isku vasten omaisten kasvoja. Tällaisen elokuvan juhliminen ja palkitseminen lievittää länsimaista syyllisyyttä: Katsokaa nyt, kyllähän me käsittelemme asiaa! Pitkän elokuvan loppu kääntyy jo surkuhupaiseksi, kun Emiliaa saatellaan pyhimyksenä Mexico Cityn katuparaatissa. Rikoksiin itse suurelta osalta vaikuttanut henkilö on uudestisyntynyt vapahtajana.