Kolumnit

Jukka Aniaksen kolumni: Nato-Suomikin syntyi yhdeksässä kuukaudessa - Turkin parlamentin yksimielinen päätös jää Suomen ulkopolitiikan historiaan

Venkoilua ja basaarikauppaa. Vaikka sitten niin, mutta historian valossa Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin puolustusliitossa toteutui ihan kohtuullisessa ajassa.

Lopullinen niitti tuli juuri ennen torstain vaihtumista perjantaiksi murskaavin 276-0-luvuin Turkin parlamentissa. Suomi on muodollisia protokollia vailla siellä missä Suomen kuuluu olla. Piste.

Ei ihme, että tasavallan presidentti Sauli Niinistökin seurasi valppaasti Turkin parlamenttia torstai-illan aikana. Reagoi murskapäätökseen myös nopeasti:

Suomen liittymispöytäkirja Natoon allekirjoitettiin viime vuoden heinäkuun viidentenä päivänä. Kun homma lienee muodollisestikin maalissa pääsiäisenä, synnytysajaksi jäi aika tarkkaan yhdeksän kuukautta. Siinä ajassa on ihmiskunnan historiassa tavannut tapahtua monenmoista.

Totta kai selvä asia olisi voitu hoitaa nopeamminkin, mutta asiallisesti Suomi on ollut Naton viidennen artiklan – hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan on hyökkäys koko liittokuntaa vastaan – turvatakeiden piirissä jo hyvän aikaa.

Miten niin? No siten niin, että suhteet Naton kivijalkaan Yhdysvaltoihin ovat muodostuneet sitten 1990-luvun alun Hornet-kauppojen niin hyvälle mallille – kiitos valtiojohdon toiminnan – että yksin Suomi ei ole ollut enää aikoihin.

Ruotsin tilanne on toinen. Voi osoittautua ylioptimistiseksi arvioksi, että Ruotsikin olisi Naton jäsen Vilnan heinäkuun huippukokouksenkaan jälkeen.

Jos ei ole, kukaan ei tiedä milloin vihreä valo välähtää Unkarista ja varsinkaan Turkista. Turkin kohdalla kyse on tietysti myös seuraavista vaaleista. Niiden tulosta voidaan Tukholmasta seurata vain katseella.

Historialliseksi tosiasiaksi jäi, että Suomi teki kaiken voitavansa naapurimaiden pääsemiseksi yhtä aikaa Natoon. Tavoite osoittautui jo hyvän aikaa sitten mahdottomaksi, mutta sitkeästi niin tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuin pääministeri Sanna Marin jaksoivat vakuuttaa yhteisen etenemisen tärkeyttä.

Vaille vedenpitäviä argumentteja jäi, miksi Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteys oli – tai paremminkin olisi ollut – niin tuiki tähdellinen asia kummallekaan maalle.

Nato-Suomella on ja pysyy 1300 kilometriä rajaa Venäjän kanssa. Ruotsi taas pysyy omassa turvallisuuspoliittisessa herrankukkarossaan oli se Nato-maa tai ei.

Ruotsin jääminen Naton odotushuoneeseen on kuningaskunnan kannalta kiusallista ja noloakin. Oikein tai väärin, mutta Ruotsi maksaa nyt hintaa ulkopolitiikastaan, jota se on pystynyt harjoittamaan... niin... turvallisuuspoliittisessa herrankukkarossaan Nato-Norjan ja Venäjä-puskuri-Suomen välissä.

Onko Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka siis saavuttanut Turkin ratifioinnin jälkeen nyt ns. lopullisen ratkaisun?

Ei tietenkään ole. Niin kauan kuin Vladimir Putin on Venäjän johdossa kaikkeen on valmistauduttava. Paradoksaalista sinänsä, että Putinin mahdollinen syrjäyttäminen saattaisi tehdä Venäjästä vieläkin arvaamattomamman naapurin.

Diktataattoreillakin tapaa olla edes jonkinlainen ennustettava toimintalogiikka. Täydellisessä kaaoksessa taas on kaaoksen logiikka.

Ihan kaikki on mahdollista, mahdotonkin.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan toimittaja.

Haluatko jatkaa keskustelua? Lähetä mielipiteesi toimitukseen tästä linkistä aukeavalla lomakkeella.