Paikallisuutiset
Kivinevan siirtolohkare Kannuksessa on vaikuttava paikka – puolen kilometrin patikointi kohteeseen sopii lapsillekin
”Me jatkamme matkaa omalle kirkolle ja nyt tie jatkuu suon hietakankaan reunaa pitkin. Vasemmalla on Poleenharju, josta on ajettu hyvää soraa kauan. Oikealla puolella aukeaa laaja Kivineva. Se on saanut nimensä valtavasta kivestä, jonka kait jääkausi jätti sinne keskelle nevaa omakotitalon korkuisena kivimonumenttina menneiltä ajoilta.”
Näin muistelee Eero Erkkilä maisemia matkalla Korvenkylältä kirkonkylää kohti Paluu Paukkakrintille -kylähistoriikissa. Soratie Märsylästä kohti Mutkalampia ja Korvenkylää mutkittelee vielä tänäkin päivänä pitkälti näiden vanhojen kärrypolkujen mukaisesti.
Mutta joskus ennen, kun maasto oli rämeisempää eikä puustoa vielä ollut, Kivennevalla sijaitseva siirtolohkare oli maamerkki, joka näkyi kauas.
Vain noin puolen kilometrin pituinen taival, Mutkalammin luontopolun varrella sijaitsevaan retkikohteeseemme alkaa tämän samaisen tien varrelta, jonkin matkaa ”Rautaperästä” kirkonkylälle päin. Auton voi jättää merkitylle P-paikalle, josta lähdemme kävelemään vanhaa kärrytietä pitkin metsän siimekseen. Kärrytieltä lähtee hetken kuluttua metsäpolku vasemmalle.
– Kun olin poikanen, puita ei ollut ja neva oli autio. Silloin kivi näkyi kauas ja näytti aivan isolta ladolta, taustoittaa oppaaksi lähtenyt, Mutkalammilla asuva Eero Pelto-Arvo.
Näky on aina yhtä vaikuttava, jopa epätodellinen, kun metsänsiimeksestä suoaukealle tullessa puiden takaa häämöttää tummana valtava kivenlohkare.
Jatkamme viimeisen osuuden kiveä kohti polkua pitkin. Saappaat ovat tarpeen, mutta perille pääsee vallan mainiosti lastenkin kanssa.
Pääsemme lohkareelle, jonka kupeessa on kyltti ”Kivineva”.
– En tiedä, mistä Kivineva-sana on tullut, sillä Kivennevaksi tätä on kautta aikojen kutsuttu, pohtii Pelto-Arvo.
Lohkareen alaosassa näkyy vielä ruosteinen jälki siinä kohtaa, missä vesi on joskus seisonut. Alue on ollut nimittäin kovin soista, mutta kuivunut ojituksen jälkeen.
Siirtolohkare on haljennut kolmeen isoon osaan, joista kaksi on jykevästi pystyssä. Niiden välissä voi kokea ripauksen menneitä aikoja ja sen, miltä tuntuu olla kiven sisässä.
Menosuunnassa oikeanpuoleinen lohkare on kaatunut kyljelleen maahan, ja vuosien saatossa metsäpohjan kasvillisuus on sen peittänyt. Siihen on mainio istahtaa eväitä syömään, haistella kanervikon tuoksua ja kuunnella linnun laulua.
– Routa tekee tehtävänsä, kertoo Pelto-Arvo ja viittaa kivenlohkareiden väliseen kuiluun: Pelto-Arvon miesmuistin mukaan aukko on levennyt siitä, kun hän oli lapsi.
Samaiseen railoon liittyy tarina Mutkalammilta, Akseli Mutkan talosta karanneesta sonnista. Sonni löytyi myöhemmin kuolleena kyseisestä railosta, kun se oli tukkinut itsensä aukkoon eikä päässyt enää pois.
Pelto-Arvo muistaa toisenkin kyseiseen suo-alueeseen liittyvän tarinan, jonka hän on kuullut omalta tuoraltaan. Talosta oli kadonnut lehmä. Siihen aikaan eläimet laidunsivat vapaana metsässä, eri talojen eläimet vähän eri puolilla kylää.
Kun Eero Pelto-Arvon tuora oli ollut tulossa myllyltä Kannuksen Kirkonkylältä, hän oli huomannut lehmänsä uponneena kaulaa myöten Kivennevan suohon. Lehmä oli syönyt ympäriltään kasvillisuutta. Se olikin ollut lehmän pelastus, sillä muuten sitä ei olisi suon keskeltä huomannut.
Lohkareiden päälle kiipeäminen vaatisi hieman ponnistelua, mutta mahdotonta se ei ole, jos vain pääsisi ensin tiettyyn kohtaan murikkaa.
– Tässä taitaa olla koivu, jota pitkin me kiipesimme kiven päälle poikasena, toteaa Pelto-Arvo osoittaen kaatunutta koivua.
Kiven ”takapuolelle” oli hänen nuoruudessaan joku tehnyt tikapuut tiettyyn korkeuteen asti. Kun sinne pääsi, pystyi kipuamaan kiven loivempaa osuutta pitkin huipulle.
Lohkareen huipulta olisikin mainiot näköalat, sillä se on hyvästi yli kymmenen metrin korkeudella, ja leveyttäkin massiivisella kokonaisuudella on noin parikymmentä metriä.
– Kyllä näiden rinnalla Pesäkivet jää kakkoseksi, tuumailee Pelto-Arvo.
Outi Yli-Arvo