Paikallisuutiset

Romanttisia hetkiä ja rohkeita temppuja – Riippusillat yhdistävät kyliä Kalajokivarressa

– Taulukoiden mukaan laskettuna sillalla oli 12 600 kiloa lunta, sanooMatti Ruuttunen ja lapioi viimeisiä lumia pois Padingin riippusillalta Nivalassa.

– Monesti ei ole tarvinnut kolata, sillä joki on sellainen tuulitunneli, ettei silta yleensä kerää lunta. Mikkilän Kyöstin kanssa huolehditaan sillasta. Kyösti asuu sillan eteläpäässä ja minä pohjoispäässä.

Ruuttusen mukaan silta olisi kyllä kestänyt sataneen lumen, mutta ei ehkä paljoa enempää. VTT on testannut vuonna 1958 valmistuneen sillan kestävyyden ja ohjeen mukaan sillalla saa olla kerrallaan 11 henkeä. Enemmänkin on Matin mukaan ollut.

– Yleisöennätys tehtiin vuonna 2005, kun sillan pohjoispäähän avattiin Hilipan haka -puisto ja paljastettiin Jorma Heiskasen veistämä patsas Hilppa-tammasta. Paikalla oli 400 henkeä ja kunniavieraana oli sisäministeri Hannes Manninen.

"Monesti olen poikasena kävellyt joen yli kaidetta pitkin tai kiivennyt istumaan pylonin päälle." Matti Ruuttunen

Sigfrid Ruuttusen omistamasta Hilipasta tuli vuoden 1932 Pulakapinan eli Konikapinan symboli ja Hilipan laitumen paikalle tehty puisto tekee kunniaa kansalaistoiminnalle.

– Puiston avaaminen ja molemmin puolin siltaa tehdyt parkkipaikat lisäsivät sillan käyttöä. Silta on suosittu hääkuvien kuvauspaikka ja kesäisin jokirannan puistossa pidetään jumalanpalvelus ja muita tapahtumia.

Seppo Alasaari saapuu riippusillalle pikkusikaria poltellen ja tytön Vaala-koiraa lenkittäen sopivasti Matin saatua sillan auki. Seppo on yksi vakituisista kökkämiehistä aina kun kunnostustalkoisiin tarvitaan väkeä.

– Tämä on hyvä lenkkisilta. Tulee 2,8 kilometrin lenkki, kun kiertää Arolan sillan kautta kotiin. Hyttisillan kautta kierrettynä tulee vajaa kuusi kilometriä, Seppo Alasaari toteaa.

Joki ja riippusilta olivat Padingin lasten kasvupaikka menneinä vuosikymmeninä. Joella lorkittiin kaiket kesät eli tehtiin omia "vesistöjärjestelyjä", rakennettiin lauttoja ja öykkejä seilaamista varten sekä uitiin ja kalastettiin. Katsottiin kuka tohtii kävellä sillan kaiteella. Jokeen ei tällä kohta hypätty, sillä silta on korkea ja vettä on liian vähän. Pohjakin on kivinen.

– Monesti olen poikasena kävellyt joen yli kaidetta pitkin tai kiivennyt istumaan pylonin päälle, Matti tunnustaa.

Riippusillan kunnossapito vaatii jatkuvaa valppaana oloa ja työtä.

– Alkuperäistä ovat yhä pylonien pystyparrut ja lopetetusta Makolan kaivoksesta tuodut vaijerit. Kaupunki kunnosti siltaa 1970 -luvulla. Kyläläisten voimin tehtiin 1993 täydellinen siltaremontti, jossa uusittiin sillan kantavat rakenteet sekä kaiteiden ja kannen puuosat. Tarvikkeet maksoi kaupunki.

– Arvi Rissanen ja Unto Taanila olivat silloin kökkäporukan kympit. Kansainvälisen työleirin väkeä oli mukana 1990 -luvun loppupuolella, jolloin uusittiin pylonien laudoitus ja kannen maalaus. Viimeisin iso remontti oli pylonien teräsjalustojen uusiminen vuonna 2007, johon saatiin myös EU -rahaa. Silta maalattiin viimeksi pari vuotta sitten kökällä. Kaupunki maksoi maalit, Ruuttunen kertoo.

Riippusilta tehtiin yhdistämään Jaakolanrannan ja Vuollekankaan asukkaat Padingin eteläpuoliseen osaan, jossa olivat kaupat ja koulu. Asia eteni hitaasti kunnan hallinnossa. Vastakkain oli pysyvä riippusilta tai oma koulu joen pohjoispuolelle. Meni kymmenkunta vuotta, kunnes päätös riippusillasta saatiin kunnanvaltuustossa aikaan vuonna 1958. Kovin kaplakka käytiin sillan paikasta.

– Tässäkin meni aiemmin portaat, joissa oli kaide vain toisella puolella. Toiset portaat oli Jaakolan kohdalla pari sataa metriä alempana. Osa kyläläisistä olisi halunnut riippusillan lähemmäksi nykyistä Arolan eli Vuolteen siltaa.

– Aluksi kylän toisen pään asukkaat vieroksuivat riippusillan käyttöä sen mielestään kiistanalaisen paikan vuoksi, mutta pikku hiljaa asia hyväksyttiin ja kitka hälveni, Matti Ruuttunen kertoo.

– Joki oli henkireikä. Talvella joki oli hevostienä. Haapajärvisten maita oli Nivalan puolella Rutkussa asti. Jäätä pitkin ajettiin heiniä pelloilla olleista ladoista kotiin ja toimitettiin muutkin asiat,Seppo Myllylä Haapajärveltä kertoo.

Seppo ja Leena Seppo Myllylä asuivat eläkkeelle saakka maatilalla Kalajoen varressa Autiorannalla, lähellä riippusillan pohjoispäätä.

– Joka talon kohdalla rannassa oli avannot. Niitä piti varoa. Joesta kannettiin vedet sisälle tupaan tai ajettiin hevosella ja kelkalla. Pihoissa oli kaivoja, mutta niiden vesi oli liian ruosteista talousvedeksi. Vesijohdot vedettiin Autiorannalle vasta 1960-luvulla.

– Rannalla olivat myös emäntien pyykkipadat ja uimapaikka,Leena Myllylä lisää.

Rospuuttoaikaan, jäiden tullessa ja lähtiessä, joki erotti ja esti liikenteen ja yhteydenpidon. Kiinteitä siltoja oli tosi harvassa ja monet nykyisistä tiesilloista on rakennettu vasta 1950-luvulta alkaen. Kesäaikaan jokia ylitettiin veden päällä kelluneita siltoja tai renkkusiltoja eli portaita pitkin. Renkkusillat rakennettiin jalankulkijoille ja pyöräilijöille aina uudelleen tulvien mentyä. Niitä oli talorykelmien kohdilla harvakseltaan pitkin jokivartta.

Autiorannan riippusilta, Rannan silta, yhdistää Rannan ja Arvolan kylien asukkaat. Molemmin puolin jokea seisovat nyt jo muussa käytössä olevat Arvolan ja Rannan koulut. Parhaimmillaan 1960-luvulla kouluissa oli yhteensä vajaat 200 oppilasta.

– Kahden puolen jokea oli vankka asutus. Oli monia kauppoja sekä liikennettä. Vanhaan aikaan oli joen yli portaat, jotka laitettiin talkoilla paikoilleen keväällä jäiden lähdettyä. Pohjaan upotettiin tolpat, joiden varaan portaat tehtiin. Kansirakenteet purettiin talvella pois, mutta tolpat vei joka kevät jäät ja tulva, Seppo Myllylä kertoo.

Vastakkaisilla rannoilla asuvien kesken oli hyväntahtoista nimittelyä.

– Pohjoispuolta sanottiin Ruikunrannaksi ja eteläpuolta Jurvapuoleksi. Elämä oli silti aika sopuisaa. Kesällä kisattiin vetämällä köyttä joen yli. Heikoimmat meni jokeen, Leena Myllylä muistelee.

– 1900-luvun alussa oli Lassilan talon luona silta, josta oli päässyt hevosilla yli jopa kärryineen. Silta oli kuitenkin huono. Asiaa puntaroitiin ja isännät päätyivät siihen, että halvemmalla saataisiin veden päällä oleva silta, jonka paikka oli nykyisen riippusillan luona. Tukit juntattiin oikein koneella pohjaan ja kansikin oli jämerä, mutta heti ensimmäisenä keväänä tuli kova tulva ja jäät lähti rytinällä. Niin meni uusi käyttämätön silta jäitten mukana!

Kyläläiset eivät luovuttaneet, sillä silta tarvittiin.

– Päätettiin rakentaa riippusilta. Mallia otettiin Padingin sillasta. Rahasta oli aina puutetta ja nyt kuntakin avusti jonkin verran. Kylän miehiä oli töissä Pyhäsalmen kaivoksella ja he toivat kaivoksella käytetyt hissin vaijerit sillan vaijereiksi. Silta valmistui 1963.

Ympärivuotiselle yhteydelle oli todellinen tarve, kun Arvolan koulu lopetettiin vuonna 1968 ja kymmenet oppilaat ryhtyivät kulkemaan joen yli Rannan koululle. Koulutie oli turvallinen, vaikka joen ylitys huojuvaa siltaa pitkin varmasti hirvitti äitejä.

– 1960-luvun lopulla oli entisellä Arvolan koululla lasten liikuntaleiri. Silta oli mukava kokoontumispaikka ja niinpä nuoret koettivat ottaa kyytiä siltaa heijaamalla. Kuinka ollakaan, toisen puolen vaijeri katkesi liitoksestaan ja silta pyörähti kyljelleen ja noin 14 lasta tipahti jokeen. Onni onnettomuudessa oli se, että kaikki olivat uimataitoisia ja pääsivät ylös joesta, Seppo Myllylä muistelee.

Tapaus säikäytti kuitenkin niin paljon, että tämän jälkeen kunta otti vastuun sillan hoidosta.

Rannan riippusillan nykyinen tila surettaa Seppo ja Leena Myllylää sekä heidän tytärtään Liisa Myllylää.

– Vaijerit kestävät, mutta puuosat on pehmenneet. Kulku on omalla vastuulla, Seppo toteaa.

– Riippusilta on kylän maamerkki. Tahtotila on sillan säilyttämisen puolesta, mutta mistä saadaan kunnostushankkeelle vetäjä? Silta on kallis korjata, mutta myös purkaminen on kallista,Liisa Myllylä pohtii.

Silta on edelleen suosittu lenkkeily- ja pyöräilyreitti, vaikka käyttö on huonon kunnon myötä vähentynyt.

– Kun olin pikkukossi, oli roomu (kapulalossi), jolla mentiin joen yli. Joen yli oli vedetty sinkkivaijeri ja roomu oli reilu pari metriä kanttiinsa oleva laatikko, joka liikkui eteenpäin puukapulalla, sinkkiä pitkin nykittiin. Kyytille mahtui puolenkymmentä henkeä ja kuljettava saattoi saada pienen palkan. Seppälän Arvo oli usein vahtipoikana,Kaarlo Raudaskoski Ylivieskasta muistelee.

Marjatta ja Kaarlo Raudaskoski asuvat Riippusillantien varressa yhdessä lähimmistä taloista sillalle mennessä.

– Roomu jäi pois käytöstä, kun ylityspaikalle tehtiin renkkusilta eli portaat. Portaat, jotka pantiin paikoilleen aina tulvan jälkeen ja otettiin syksyllä pois. Talvella mentiin jään yli.

Yhteyksiä joen yli tarvittiin, sillä Raudaskylä oli vireä paikka. Opistonpuolella jokea olivat kansa- ja oppikoulut sekä lukio, monet kaupat ja pankit. Isonkosken puolella oli Raudaskylän rautatieasema, posti ja tiilitehdas. Tiilitehdas on edelleen, mutta asemarakennus, työntekijöiden asuinrakennukset, makasiini ja muut purettiin 1980-luvun lopulla.

– Väkeä kulki tästä ennen paljon asemalle ja tiilitehtaalle ja postia haettiin. Koululaiset Isoltakoskelta ja Nivalan suunnalta kulkivat opistolle päin. Hyttisillan kautta matka olisi ollut kilometrejä pidempi, Raudaskoski toteaa.

Tarvittiin jatkuva yhteys.

– Raudaskylän opiston johtaja Juho Kytömäki hommasi tiehen tarvittavat maat ja riippusillan. Kylältä oli talkoomiehiä ja kaupunki rakensi. Silta valmistui 1968,Marjatta ja KaarloRaudaskoski muistelevat.

Riippusilta on jäänyt vähän syrjään kyläkeskustasta, mutta silta on hyvin hoidettu ja kulkuyhteydet ovat kunnossa.

– Koululaiset käyttävät siltaa edelleen ja lenkkeilijät kiertävät sillan kautta. Yli kuljetaan myös pyörillä ja mopoilla, Marjatta kertoo.