sunnuntai 23.2.2020 | 22:12
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Elokuva-arvostelu: Helene on Antti J. Jokisen paras filmi, ja ensimmäinen, jossa näyttämisenhalua suitsii aihetta kohtaan tunnettu kunnioitus – Laura Birn loistaa taiteilijan roolissa

Hannu Björkbacka Keskipohjanmaa
La 18.1.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Helene. Ohjaus Antti J. Jokinen. Käsikirjoitus Marko Leino ja Antti J. Jokinen. Kuvaus Rauno Ronkainen. Pääosissa Laura Birn, Johannes Holopainen, Krista Kosonen, Pirkko Saisio, Jarkko Lahti. Bio Rex Kokkola, Kinokulma Oulainen, BioRex, Pietarsaari.

★ ★ ★ ★ ★

Nyt on elokuvissa vaarana Stendhalin syndrooma. Sillä tarkoitetaan Wikipedian mukaan ”voimakkaasta tai liiallisesta taide-elämyksestä aiheutuvaa, nykyään hyvin harvinaista oireyhtymää. Sen oireisiin kuuluu heikotusta, pahoinvointia, paniikkia, sekavuutta ja sydämentykytystä.”

Tunnustan, että kaikki nuo kävin läpi katsoessani Antti J. Jokisen suurnaiselokuvaa Helene. Iso osa sen vaikutuksesta johtuu mestarikuvaaja Rauno Ronkaisen panoksesta, joka monen ansioituneen työn (ja kolmen Jussi-palkinnon) jälkeen yltää tässä kauneimpaan kukoistukseensa.

Öisessä kohtauksessa äitinsä säikäyttävä Helene piirtyy pimeyttä vasten kuin runoilija Emily Dickinson elämäkertaelokuvassa Hiljainen intohimo (Terence Davies, 2016). Schjerfbeck kävelee maalaustensa maisemissa kuin virkaveli Turner filmillisessä muotokuvassaan (Mike Leigh, 2014). Taiteilija sijoitetaan kuvien varjoisaan valoon luontoa vasten ja taustasta kohotettuna teostensa hengessä. Tämä voi tuntua liialliselta ja osoittelevaltakin. Silti luultavasti juuri näiden näkyjen kautta Schjerfbeckiä vähemmän tunteva katsoja meillä ja muualla Heleneen kiinnittyy.

Niin paljon riippuu siitä, miten Ronkaisen kamera katsoo Schjerfbeckiään ja vieläpä näyttää teoksille tärkeät ja naismaalareille harvinaiset miesaiheet taiteilijan silmin – aina nuoresta Einar Reuterista kesän auringossa kahvilakohtauksen tuntemattoman avustajan tarkentumattoman kuvan alareunassa häivähtävän pään aistilliseen asentoon.

Aistillisuus ja huimaus, erotiikka on läsnä. Helenen sormet hyväilevät maalaavan Einarin kädenselkää. Schjerfbeck sanoo kankaan tarvitsevan lisää vihreää väriä, ”viridianaa”. Sanan väri nostaa kohtauksen hehkuun, kun vanhempi nainen herää nuoremman miehen viriiliyden äärellä. (Samalla tavalla, asiasisällöstä viis, käytti Hitchcock Beethovenin Eroica-levytyksen nimen alitajuista, sähköistävää vaikutusta Psykossaan 1960.)

Helenen ja Einarin puhdas, muttei viaton, kieltäymyksestä liekkiin kohoava suhde kokee täyttymyksensä kirjeenvaihdossa, jonka niukkuudella ja runsaudella käydään elokuvassa ja sen vuoropuhelussa vastavuoroista leikkiä. Postissa viimein tuleva viesti on täyttymys ja Helene pröystäilee saannillaan kuin koulutyttö. Kuten Lou Reed laulussaan, Schjerfbeck joutuu rakastelemaan välikäden kautta. Intohimoisissa maalauksissa värit riuhtovat arvostelijoiden mielestä väkivaltaisesti.

Lahjakkaan Tuomo Hutrin upea kuvaus niin ikään taiteilijamaailmaan sijoittuneessa vuodentakaisessa Tuntemattomassa mestarissa (Klaus Härö, 2019) palveli elokuvallista toritaidetta. Nyt on Jokisella ja Ronkaisella päällä toisenlainen vire. Näköisyyteen ei tyydytä, vaikka lavastus ja kaikki rekvisiitta on tarkkaan mietittyä ja sijoitettua. Yli kahden miljoonan budjetti näkyy, mutta ei historiauskolliseen epookkiin kangistuvana, vaan ihanteellisen taloudellisena ja viitteellisyyteen tyytyvänä. Isoja väenpaljouksia ei käytetä silloin, kun toreilla ja turuilla ja puistoissa parikin ohikulkijaa riittää. Silti kuvissa on elämän tuntua. Helene palauttaa ”laatuelokuvan” käsitteen kirosanasta uuteen kunniaan.

Parhaiden taiteilijamuotokuvien (kuten Jari Halosen Aleksis Kiven elämä, 2001) tapaan Helene tuhoaa kauan vaalitun myytin raukkaparkarukkasesta, köyhästä nälkätaiteilijasta. Ajatus, että korkeimpaan luovuuteen yltänyt voisi olla hento mimosa, on absurdi. Luovuus on merkki voimasta. Tietokirjallisuus on pitkään tuonut esille Schjerfbeckin jo eläessään saaman arvostuksen ja palkinnot. Silti vieläkin hänet usein mielletään kylmän torpan yksinäiseksi askeetiksi. Elokuva näyttää rikkaan elämänpiirin ystävineen ja suosijoineen ja esittää, että rajoitukset olivat usein myös taiteilijan itselleen asettamia valintoja. Helene elää!

Naistaiteilijana Schjerfbeckin oli otettava ympärilleen tilaa. Maalarin itsellisyys, ylpeys ja niin omalle olemukselle kuin muillekin armoton älykkyys on samaa laatua kuin runoilija Emily Dickinsonin elämäkertaelokuvassa Hiljainen intohimo (Terence Davies, 2016). Repliikit ovat niukkoja ja pistäviä. Karun pinnan alla on hauskuutta, jopa huikentelua. Kuten Keats, joka asettui kirjoituspöydän ääreen vasta peseydyttyään ja pukeuduttuaan siististi, Helene haluaa tuntea olonsa hyväksi ja näyttää siltä maalatessaankin. Hän tilasi Pariisin muotilehtiä.

Elokuvana Helenen nostaa poikkeukselliseen loistoon ohjaajan Schjerfbeckissä pysyvä fokus. Laura Birn tuntuu syntyneen esittääkseen juuri tämän roolin, joka on näyttelijän kypsin työ. Se katse, jonka ohjaaja Jokinen Kätilössään (2015) varasi puolisolleen, kohdistuu nyt arvostavana Birnin häikäisevään Heleneen. Jos Krista Kososen ilmaisu purkautuu kiihkeänä säihkeenä ulospäin, on Birnin tulkinnan salaisuus pidättyvä magnetismi. Se saa voimansa herkkyydestä ja vetää katsojan lähelle ja houkuttelee Helenen sielun syvyyksiin.

Kuvan runoilija Schjerfbeck (Laura Birn) ja miesmuusansa Reuter (Johannes Holopainen) taiteen äärellä.
ANDRES TEIS

Birnin Helene on iätön. Pieni ontuminen, jota nainen yrittää peittää, niskan lievä kumara ja päähineiden tätimäisyys riittävät kertomaan vuosista ja sukupolven kuilusta nuoreen Einariin. Parhaita ovat hiljaiset kuvat, joissa vallitsee sanaton ymmärrys eri ystävysten välillä. Tai missä Birn seisoo yksin Schjerfbeckin omakuvien hengessä.

Johannes Holopainen ei ehkä ole se Schjerfbeckin kirjeiden ”metsäihminen” tai maalausten atleetti. Näyttelijän ujo ja teeskentelemätön, hengen hienoutta maanläheisyyteen yhdistävä Einar hahmottaa rajojaan etsivän kauniin ystävyyden vanhempaan naiseen. Miksei tällainen mies saisi hänkin nousta merestä seksisymbolina kuin Daniel Craig James Bondissa – tai Oona Airola hevosella Omassa maassa? Vaarana on postikortin kiiltokuvamainen halpuus, mutta Holopaisen punaposkisen maalaispojan pyöreys pehmentää vaikutelmaa – puhumattakaan uintireissulla vettyneistä, iholle liimautuvista, löysinä kiertyvistä alushousuista

Kososen Westermarck, kulttuurivaikuttaja ja naisasianainen, on monipuolinen tulkinta ystävästä ja taiteilijasisaren tukijasta. ”Westerin” ilmeessä välähtävä mustasukkaisuus Reuterin ylivoimaisuudesta Helenen sydämessä verhoutuu järkipuheeseen: liian nuori sinulle.

Hartaan ja aihettaan rakastavan taiteilijakuvan arvokkuutta inhimillistävät pienet rikkaudet. Schjerfbeckin väistämätön viharakkaussuhde äitiin Olgaan piirtyy Pirkko Saision tulkinnassa. Näyttelijästä huokuu elämisen paino. Äiti on tukahduttanut itsensä ja siitä johtuu katkeruus tyttären luovuudesta, joka ei mahdu perinteiseen naiselle varattuun rooliin. Saisio on Olgana kuin tuolistaan kävelemään noussut Whistlerin äiti. Elokuvan Helene sanoisi viitteestä vain ilkikurisesti: ”Varastin!”

Sivurooleista ansiokkain on kuitenkin Jarkko Lahden taidekauppias Gösta Stenman, Schjerfbeckin löytäjä. Jos luuli, että Jussi-palkittu näyttelijä jähmettyisi Hymyilevän miehen suuren pääosan laakereille, tai että Lahti tyytyisi ohikulkijaksi tv-sarjojen luonnerooleihin, joutuu arvaamaan uudelleen. Gösta on ensimmäisestä kohtauksesta täynnä kuplivaa energiaa, väriläikkä siihenastisessa vakaassa vireessä ja Helenen kuittailuksi luokiteltavan pisteliäisyyden ohella ensimmäinen merkki filmin huumorista. Lahden läpiajateltu tulkinta jatkuu myöhemmin pienemmissä pistäytymisissä ja käy esimerkistä, kuinka historiallinen henkilö tehdään eläväksi, sekä siitä, mitä on elokuvanäyttelemisen tilanhallinta.

Taiteilijapotretin ohella tärkeintä Helenessä on ystävyydenkuvaus. Sille vetää viimeaikaisista kotimaisista elokuvista vertoja vain Hymyilevän miehen nyrkkeilijän ja managerin miehinen toveruus. Helenen ja Einarin suhde olisi ilman yleisöelokuvan romanttisia lisäyksiä täydellinen kuvaus siitä, kuinka ystävyys sisältyy rakkauden käsitteeseen. Jokinen näyttää, miten kahden ihmisen on helppo olla yhdessä hiljaakin, kun luottamus ja ymmärrys vallitsevat.

Äänisuunnittelijana paremmin tunnettu Kirka Sainio (kolme Jussia) kunnostautuu nyt muiden toimiensa ohella säveltäjänä ja pianistina. Helenessä ei ole saumoja, joita tarvitsisi paikata, joten filmimusiikki tuntuu alussa liialliselta. Soitto kuitenkin rauhoittuu ajan myötä ja tukee parhaimmillaan intiimisti Helenen antoisimpia kuvia.

Kauneusvirheitäkin voi löytää. Filmi yrittää laajentaa vanhan naisen ja nuoren miehen ystävyyden romanssiksi. Perustelut maalarin ja hänen ihailijansa rakkaussuhteelle ovat parhaimmillaankin aihetodisteita: metsänhoitajan lahjaksi saama elämänhehkuinen tyttötaulu, kesäinen miesmuotokuva Purjehtija, sekä Schjerfbeckin kirjeessään ilmaisema järkytys Reuterin kihlauksesta. Lihallinenkin rakkaus mainitaan sen varjolla, että elokuva ilmoittautuu vain ”tositapahtumien inspiroimaksi”. Näin Helenen ja Einarin ystävyys trivialisoidaan, se ei muka riitä. Kansankunnan kaapin päälle aiheesta nostetun suurnaisen elokuvallisesta muotokuva ei silti kilpisty vain kertomukseksi kuvan runoilijasta ja tämän miesmuusasta.

Vastakaiutonkin kiintymys voi olla voimakas vaikuttaja. Helenen räjähtävä, itsetuhoiselta vaikuttava pettymys tuntuu muuten tasapainoisessa elokuvassa melkeinpä ylilyönniltä. Sillekin voi löytää oikeutuksen ajatuksesta, että kun pensselinsä lattialle heittänyt Helene värjää itsensäkin maaleillaan, hän samalla riisuutuu henkisesti.

Schjerfbeckin piirin ruotsi kuuluu vain henkilöiden nimissä. Suomenruotsalaisuus olisi saanut olla näkyvämmin esillä, sillä juuri tuo sivistyksen ja vaurauden pohja antoi Helenelle mahdollisuuksia, joita suomenkielisillä taiteilijasiskoilla ei ehkä samassa määrin ollut.

Elokuvan jälkeen ensimmäinen Schjerfbeckin elämää ja uraa luonnehtiva tekstiplanssi päättyy kohtalokkaaseen lauseeseen ”ei mennyt koskaan naimisiin”. Heikomman työn moinen lapsus upottaisi.

Schjerfbeckin (Laura Birn) elämä ja taide näytteillä Antti J. Jokisen elokuvassa Helene.
ANDRES TEIS

Kuten Andrei Rublevissa (Andrei TArkovski, 1966), Helenen lopussa luodaan voimakkaan musiikin taustoittamana katsaus Schjerfbeckin juhlittuihin teoksiin. Aletaan värikylläisistä ja elinvoimaisista nuoruudentöistä ja päädytään vanhenemisen myötä yhä luonnostelmallisemmiksi haipuviin, kuin elämästä luopuviin vanhuuden omakuviin. Teossikermä liitetään taiteilijan nykyasemaan. Pitkässä elokuvassa tämä on turhaa täydennystä, informaatiota, jonka katsoja saisi muualtakin.

Helene perustuu taiteilijasta ilmestyneeseen runsaaseen kirjallisuuteen ja kirjeenvaihtoon, mutta etenkin Rakel Liehun romaaniin ja Schjerfbeckin töistä tehtyihin, yltiöpäisiinkin tulkintoihin. Jostain syystä kuvataiteilijan teokset ja hänen elämänsä on lupa yhdistää rohkeammin kuin vaikkapa kirjailijan ja tämän romaanien. Kun työ on valmis, se lakkaa olemasta vain tekijänsä lapsi. Jokainen kokija on oikeutettu omiin, perusteltuihin tulkintoihinsa. Elokuvan Helene on yksi sellainen.

Taiteelliset valinnat on Antti J. Jokinen signeerannut omikseen. Tämä on ohjaajan paras filmi, ja ensimmäinen, jossa näyttämisenhalua suitsii aihetta kohtaan tunnettu kunnioitus. Se, toisin kuin maalarin ja metsäihmisen mahdoton romanssi, ei ole vain kuviteltua, vaan täyttä rakkautta.

Näin Helenen ja Einarin ystävyys trivialisoidaan, se ei muka riitä.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »