Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Sarah Palu: Ikivirta.

Oikeastaan Sarah Palun Ikivirta-levyä ei pitäisi luokitella mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on elementtejä niin kansanmusiikista, elektronisesta musiikista, popista kuin klassisesta nykymusiikistakin.

Lisäksi kuuluu Palun kokemus elokuvamusiikin säveltämisestä. Ensimmäinen mielen tuleva vaikutelma on ambient. Eikä pelkästään musiikkityylinä, vaan sanan merkityksenä. Tunnelma tai maisemallisuus kuvaa Ikivirtaa hyvin.

Levyn aloittava Alkuääni esittelee Ikivirran teemat. Kanteleen ja koneen kohdatessa kohtaavat ajattomat ja nykyaikaiset äänimaisemat. Palun kansanmusiikkivaikutteet eivät ole länsisuomalaista pelimanniperinnettä, vaan itäistä, tai suomalais-ugrilaista juurta. Niinpä musiikissa kuuluu tietty mytologinen ulottuvuus.

Palun oma soitin on kantele, ja sen heleä ääni kuuluu kaikissa kappaleissa. Kyse ei silti ole kantele-soolosta, vaan keskiössä ovat sävellykset. Tuntuu siltä, että kuhunkin kappaleeseen on valittu tunnelmaan parhaiten sopivat instrumentit. Kappaleissa kuuluu kanteleen lisäksi mm. jouhikkoa, pianoa, haitaria, jousia, lyömäsoittimia ja koneita.

Soittajina ja laulajina on Suomen kansanmusiikkikentältä tuttuja nimiä, kuten Maija Pokela, Amanda Kauranne ja Miia Palomäki. Matias Tyni soittaa useita soittimia, ja kaustislaista Tarmo Anttilaa kuullaan bassossa kahdessa kappaleessa.

Kahdeksasta kappaleesta viisi on instrumentaaleja. Meri ja kärpänen alkaa melkein kuin pop-hitti, mutta rakenne on läpisävelletyssä kappaleessa paljon monimuotoisempi. Sen teksti on peräisin Suomen Kansan Vanhoista Runoista.

En silti ampunut -kappaleen teksti taas on marilaisen Gennady Yushkovin runo, jonka Raija Barthens on suomentanut.

Laulu lähteneelle on Palun oma teksti. Sinä olit vettä käsissäin, minä tänne jäin, siinä sanotaan. Vesi onkin levyllä hallitseva elementti, nimeä myöten.

Levyn pintavesi virtaa kanteleen ja heleiden laulujen ansiosta vapaasti läikehtien, mutta pohjavirta on tumma. Muutamassa kappaleessa jykevät bassot ja matalat lyömäsoittimet tuovat mieleen trip hopin, -90-luvun Massive Attackin.

Eteerisen ja maanläheisen yhdistelmä tekee Ikivirrasta todella mielenkiintoista, erottuvaa musiikkia. Matias Tyni on tehnyt levyn taiteellisena tuottajana hienoa työtä.

Kun pop-albumit nykyisin koostuvat entistä useammin sinkkuina julkaisuista, tutuista hiteistä, jotka on koottu muutaman uuden kappaleen kanssa samaan paikkaan, on ihanaa kuunnella levyä, joka muodostaa mietityn, viimeistellyn ja omaleimaisen kokonaisuuden. Levyntekoon käytetty aika ei ole mennyt hukkaan.

Ikivirran vietäväksi jättäytyminen on kerta kaikkiaan ihanaa. Levy on kuuntelukokemuksena virkistävä, rentouttavakin. Ennen kaikkea levy on kaunis.