Kokkola-lehti

Tiina Isotaluksen isänpäivässä on oman perheen tuomaa valoa ja oman isän kohtalon aiheuttamaa syvää pimeyttä – Kokkolan kaupunginjohtajana neljännesvuosisadan toiminut Antti Isotalus musertui ja masentui syvästi poliisikuulusteluista – uuden diagnoosin mukaan kyse oli aivoja rappeuttavasta sairaudesta

Lumettoman marraskuun pimeys näyttää lohduttoman läpipääsemättömältä.

Silti kaiken keskeltä pitäisi löytyä aina valoa. Vaikka edes sitten niitä valon pisaroita. Sitä paitsi viimeksihän kuolee toivo.

Joskus toivo vain on raskas kumppani. Herää pian kuollakseen. Herää uudestaan ja sitten taas hiipuu.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Kirjailija Antti Tuurin sanat tulevat mieleen, kun kuunteleeHelena Isotaluksen hiljaisella äänellä pudottelemia sanoja.

Ei tämä ole ollut kenenkään päämäärä. Ei minun isääni eikä ketään muutakaan kohtaan. Tiina Isotalus

– Semmoista se on. Näillä mennään. Tässä iässä on jo erinäköisiä kokemuksia, miten tämä ihmiselämä ja koko sen kirjo menee. Se alkaa jostain ja loppuu johonkin. Mitä sitten onkaan kenelläkin siinä välissä.

Ei fatalismia vaan eletyn elämän hiomaa tyyneyttä. Vanhoissa naisissa asuu viisaus...

Keittiön pöydän ääressä Matruusinkadulla Kokkolassa on paljon tunnetta. On hymyä, on naurua ja on paljon kyyneleitä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Antti sanoi minulle, että ei jaksa lähteä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut niin. Helena Isotalus

Neljän päivän päästä on kaikkien isien merkkipäivä. Kahden tyttären äidilleTiina Isotalukselle ja hänen miehelleen Mikolle se on erityinen päivä. Ihan niin kuin se tapaa olla erityinen päivä niin monissa perheissä.

Omaa isäänsä Tiina Isotalus ei ole enää vuosiin tavoittanut. Antti Isotalus, viime elokuun alussa 71 vuotta, on toki edelleen olemassa. Tosin tämän isänpäivän Lohtajalla palvelukeskus Lepolassa.

Olla olemassa ja olla tavoitettavissa ovat kaksi eri asiaa. Kohta viisi vuotta sitten Antti Isotaluksen mielen täytti lumetonta marraskuutakin mustempi pimeys.

– Sitä menetettyä... mitä olisi toivonut omille lapsille ja veljen lapsille. Omassa elämässä on tapahtunut viime vuosina paljon. Niitä asioita olisi halunnut jakaa isän kanssa... ja olisi tarvinnut isää...

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Tiina Isotaluksen sanat hukkuvat vuolaiden kyynelten tulvaan.

On Helena Isotalus miehensä kanssa isänpäivästä puhunut. Kun sen vietto jää pakosta nyt vähän vähemmälle.

– Juttelin hänen kanssaan – vaikka ei hän siihen tai mihinkään muuhunkaan vastannut – ja sanoin, että hankitaan tiistaiksi kakku sitten kun olet tullut takaisin.

Helena ja Tiina Isotalus tutkimassa vanhoja valokuvia. Ovensuussa olevassa pyörätuolissa ei tänään istu kukaan.
Helena ja Tiina Isotalus tutkimassa vanhoja valokuvia. Ovensuussa olevassa pyörätuolissa ei tänään istu kukaan. Kuva: Clas-Olav Slotte

Kysymys tuntuu jälkikäteen paremmin mietittynä tyhmältä. Onko helpottavaa vai selventävää kuulla, että läheinen ihminen on parantumattomasti sairas?

Ainakin asiat alkoivat näyttäytyä aivan uudesta näkökulmasta.

– Lokakuun alussa isä sai diagnoosinLewyn kappale -taudista. Ikään kuin planeetat ovat menneet uuteen asentoon taivaalla. Tavallaan koko se narratiivi ja se miten olemme tätä asiaa järkeilleet on mennyt ihan uudeksi, Tiina Isotalus sanoo.

Merkillistä nimeä kantavasta sairaudesta Helena Isotalus on ehtinyt käydä eräänkin kerran Tohtori Googlen vastaanotolla.

Poiketkaamme mekin siellä hetkeksi. Näin Duodecemin terveyskirjasto siitä kertoo:

Lewyn kappale -tauti on toiseksi yleisin rappeuttava aivosairaus Alzheimerin taudin jälkeen. Taudin esiintyvyydeksi Suomessa on arvioitu 5 % yli 75-vuotiaista ja noin 20 % kaikista muistisairaista. Tauti alkaa useimmiten yli 65-vuotiaana ja on hieman yleisempi miehillä kuin naisilla.

Takaisin siihen ei niin upeasti muotoiltuun helpottavaa vai selventävää -kysymykseen. Helena Isotalus vastaa siihen tyynesti.

– Selventävä on varmaan parempi sana. Tämä diagnoosi selvitti, että me emme olleet tehneet mitään väärin – jos ei oikeinkaan. Diagnoosissa on se peräkaneetti, jota ei ole Antille vielä sanottu, että siitä ei parane.

Mitä enemmän Isotalukset perehtyivät Lewyn kappale -taudin oireisiin ja etenemiseen, sitä loogisemmalta Soiten nuoren geriatrin tekemä diagnoosi tuntui.

Viime kesä oli muutenkin käännekohta. Antti Isotaluksen fyysinen kunto alkoi pettää. Sitä ennen oli käyty täysin tuloksetonta kamppailua mielen mustuuden kanssa. Sinne eivät valonpisarat päässeet sitten millään.

– Nyt tiedetään missä ollaan ja mitä tämä on. Katsotaan miten saadaan arkea parhaan mukaan elettyä niin, että kaikki jaksavat, Tiina Isotalus sanoo.

Eihän sekään itsestäänselvyys ole.

On aika mennä tarinan alkuun. Ei niinkään Antti Isotaluksen, Alavieskan Jukulaisten kylällä elokuun viidentenä vuonna 1949 syntyneen miehen upeaan työuraan. Vaimo Helena on kotoisin naapuri-Ylivieskasta.

Vaan siihen milloin musta esirippu laskeutui hänen ja hänen läheistensä ylle.

Ehkä kuitenkin lyhyesti Isotaluksen elämäntaipaleesta ennen talvea 2016:

Ylivieskassa 1970-luvulla kanslia- ja kaupunginsihteerinä, ulkoministeriön erilaisissa töissä 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun ja siinä välissä pari vuotta (1986–88) Ylivieskan kaupunginjohtajana ja lopulta neljännesvuosisata (1991–2017) Kokkolan kaupunginjohtajana.

Virallisesti Antti Isotalus jäi eläkkeelle vapunaattona 2017. Käytännössä Isotaluksen voimat ehtyivät runsas vuosi aikaisemmin.

Se oli yksi aamu joskus kevättalvella 2016, kun Antti Isotalus sanoi vaimolleen sellaista mitä ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut. Edessä oli taas kerran joku kaupunginjohtajan tehtäviin kuuluva kokous. Niitähän riittää.

– Antti sanoi minulle, että ei jaksa lähteä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut niin.

Lähti Helenan patistelemana kuitenkin. Ei siinä vaiheessa kukaan voinut tietää mitä oli tapahtumassa.

Elämä oli paiskannut risteykseen, joka haarautui yhtä tuntemattomaan kuin odottamattomaankin suuntaan.

Kaksi Isotalusta. Tiina johtaa tällä hetkellä Kokkolan kaupunginvaltuustoa. Isä Antti johti kaupunkia neljännesvuosisadan (1991-2016).
Kaksi Isotalusta. Tiina johtaa tällä hetkellä Kokkolan kaupunginvaltuustoa. Isä Antti johti kaupunkia neljännesvuosisadan (1991-2016). Kuva: Clas-Olav Slotte

Torstai 18. helmikuuta vuonna 2016 oli penkkaripäivä. Se on jäänyt Helena Isotaluksen mieleen.

Ei abien riehakkaan juhlinnan vuoksi. Aivan muusta syystä. Alettiin lähestyä iltayötä eikä miestä kuulunut kotiin. Helena huolestui.

– Soitin Antille kymmeneltä illalla ja kysyin, että missä sinä olet? Hän vastasi, että hän on täällä poliisilaitoksella, että vielä tunti menee. Asianajajan mukaan Antti olisi laitettu putkaan, mikäli hän ei olisi suostunut jäämään.

Yksityiskohtiin menemättä kyse olimuutama vuosi aiemmin alkunsa saaneesta jutusta, jossa Kokkolan kaupungin johtoa epäiltiin työturvallisuusrikoksesta ja virka-aseman väärinkäyttämisestä.

Sen vuoksi kaupunginjohtajakin istui kuulusteltavana rikoksesta epäiltynä. Oliko kaupunginjohtajalla käytännössä – hyvä kun teoriassa – osaa tai arpaa yksittäisen työntekijän kokemaan häirintään tai epäasialliseen kohteluun, on perusteltu kysymys.

Sillä vain ei ole enää mitään väliä. Poliisin mielestä oli ja sen vuoksi kaupunginjohtajaakin grillattiin hänen tekemisistään ja/tai tekemättä jättämisistään.Ei toki Isotalus ainoa virkamies tai luottamushenkilöjohtoon kuuluva ollut, jonka tekemisiä läpivalaistiin rikostutkinnan suomin valtuuksin.

Oikeusvaltiossa toki poliisi tutkii, jos katsoo olevan syytä epäillä rikosta. Syyttäjä sitten syyttää, jos katsoo syytekynnyksen ylittyneen.

Tässä tapauksessapäätti jättää syyttämättä. Rikosta ei ollut tapahtunut.

Antti Isotalukseen kuulusteluilla oli musertava vaikutus.

– Poliisikuulustelu katkaisi kamelinselän – johtui se sitten Lewyn kappale -taudista tai oli diagnoosi masennus. Silloin nimenomaan tapahtui dramaattinen käänne, jonka jälkeen häntä ei enää tavoittanut puheella.

Helena pelkistää tyttären sanoman asian:

– Antti ikään kuin putosi kaivoon. Vaikka asia sitten meni ohi (syyttämättäjättämispäätös) ja ikään kuin huuteli sinne kaivoon, että tule pois, ei sinun tarvitse siellä olla...

Siellä Antti vain oli.

Häneen ei siis saatu kontaktia malliin, että älä nyt noin ajattele. Tällaisella ikään kuin ”järkipuheella” ei ollut vaikutusta?

– Ei. Se ei tavoittanut häntä ollenkaan. Tuntui juuri kuten äiti sanoi, että isä tippui kuin kaivoon. Minusta tuntui, että hän vajosi meren pohjaan. Tuntui kuin olisi yrittänyt veden läpi huutaa eikä tiennyt tavoittaako se minun ääneni häntä ollenkaan. Eikä varmaan tavoittanut.

Isäsi koki poliisikuulustelut kohtuuttomiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?

– Hän ei kokenut niin! Hän murtui niistä. Isällä ei ollut mitään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta. Hän ei ikinä sanonut sellaista tai mitenkään indikoinut sellaista.

Peruslainkuuliaisena ja poliisi-instituutiota arvostavana syvän maaseudun kasvattina Antti Isotaluksen lähtökohta oli, että poliisi ei turhaan ketään kuulustele. Ikään kuin jo esitutkinta olisi ollut hänelle tuomio.

– Hän oli varma, että hänessä on hirveästi vikaa. Hän uskoi ne synkimmät skenaariot, joita kuulusteluissa tuotiin esille. Hän koki syyllisyyttä siitä kaikesta.

Se romahdutti eläkepäiviä lähestyvän miehen maailman. Ei hetkeksi, viikoiksi, kuukausiksi tai vuosiksi. Vaan lopullisesti.

– Onhan isällä aina ollut sellainen ääripessimistinen pohjavire, mikä on ollut meidän perheen sisäinen vitsikin. Se puoli otti hänen persoonastaan vallan. Sellainen diplomaatti ja seuramies mikä isä on ollut, ne katosivat jonnekin. Hänen visionsa muuttuivat musertavan synkiksi.

Tiina Isotaluksen  ylle isän sairaus laskeutui kuin marraskuinen pimeys.
Tiina Isotaluksen ylle isän sairaus laskeutui kuin marraskuinen pimeys. Kuva: Clas-Olav Slotte

Masennukseksi, erittäin syväksi sellaiseksi, Antti Isotaluksen tila diagnosoitiin.

– Hankalaa masennustahan me olemme hoitaneet tässä viisi vuotta. Se ei ole hellittänyt kertaakaan tänä aikana, Tiina Isotalus kuvaa pitkiä vuosia ennen Lewyn kappale -tauti -diagnoosia.

Miten tämä syvä masennus – tai sellaisena pitkään pidetty – käytännössä näkyi?

– Isä olisi vain halunnut maata. Hän makasi tuolla yläkerran makuuhuoneessa. Sama mihin aikaan tänne tuli käymään, talo oli pimeänä eikä hän noussut sieltä minnekään. Viimeisen parin vuoden aikana myös fyysinen kunto on heikentynyt. Jos makaat vain sängyssä tekemättä mitään, fysiikka pettää. Me kyllä tiedämme, kauanko se kestää.

Tytär kyllä yritti niin kuin yritti vaimokin. Oli myös hyvää tarkoittavien ihmisten neuvoja, jotka läheisten korvissa tietysti kaikuivat... Nooh, kuten sanottu, ihmiset varmasti tarkoittivat hyvää.

– Hyväntahtoisilta ihmisiltä tuli neuvoja, että ”vie isäsi metsään”.

Neuvojien vilpittömyydestä ei varmasti ollut kahta puhetta. Nyt ei vain kuitenkaan oltu tilanteessa, jossa asiat järjestyisivät ”ottamalla itseään niskasta kiinni”.

– Jossain vaiheessa isää ei vain enää saanut minnekään – eikä nyt saakaan. Se on aiheuttanut turhautumista ... raivostumista... ja... syvää epätoivoa.

Tiina Isotalus myöntää, että isän apaattinen makaaminen sängyssä nostatti ajoittain hänen verenpainettaan. Mieleen tuli, että miksi isä ei yritä kovemmin, tsemppaa ja taistele.

Koko ajan eli silti toivo paranemisesta. Kaikenlaista koetettiin. Apua oli tarjolla ja sitä haettiin.

– Kyllähän me saimmekin apua. Monta kierrostaECT:tä (sähköhoito, jota käytetään vaikean masennuksen hoidossa), magneettihoitoa,ketamiininihoitoja (masennukseen), erilaiset lääkehoidot, osastojaksoja... Kaikkea tätä.

Perhepiirissäkin on korkean luokan lääketieteellistä osaamista. Tiinan veli Tuomas on lääkäri ja sisko Hanna tekee aivotutkimusta Bristolissa Britanniassa. Hän on tehnyt aivojen kuvantamisesta ja Alzheimerista väitöskirjan.

Mikään ei vain auttanut. Ei pisaraakaan valoa.

– Missään kohtaa ei tapahtunut mitään käännettä parempaan. Koko ajan mentiin syvemmälle ja syvemmälle. Silti mietti, että ihmiset kuitenkin paranevat masennuksesta ja siitä voi parantua. Vielä kun kyseessä oli ihminen, jolla ei ollut mitään mielenterveyshistoriaa. Tuntui kummalliselta miten tämä voi olla niin sitkeä.

Tuore diagnoosi auttaa ymmärtämään. Kun ihmisen aivot sairastuvat parantumattomasti, asiat eivät ole enää ihmisen tahdolla hallittavissa.

Antti Isotaluksen kausi Kokkolan kaupunginjohtajana alkoi vuonna 1991. Kuva lokakuussa 2015 pidetystä maahanmuuttajafoorumista.
Antti Isotaluksen kausi Kokkolan kaupunginjohtajana alkoi vuonna 1991. Kuva lokakuussa 2015 pidetystä maahanmuuttajafoorumista. Kuva: Clas-Olav Slotte

Syyllisyys. Sen taakkaa Antti Isotalus varmaankin alkoi kantaa jo tietäessään poliisikuulustelujen tulevan. Niiden jälkeen se taakka musersi hänet.

Olisiko jotain ollut tehtävissä? Sitä Tiina ja Helena Isotalus ovat viime vuosien aikana pohtineet ja tuskailleetkin.

– Varmaan meillä molemmilla on ollut sitä, että on kannettu kovaa syyllisyyttäkin nämä vuodet. Olisiko pitänyt reagoida toisin? Mitä olisi voinut tehdä alussa, olisiko kelkka ollut silloin helpommin käännettävissä? Mitä olisi voinut tehdä enemmän?

Kaikki kysymyksiä, jotka diagnoosi Lewyn kappale -taudista on kääntänyt minimissään uuteen valoon tai tehnyt ne turhiksi. Syyllisyydentunteesta irtipääsy on joka tapauksessa vaatinut Tiina Isotalukseltakin töitä.

Entäpä muiden ihmisten syyllisyys? Ihan pelkästään poliisin ja aluehallintoviranomaisten aktiivisuudesta rikosepäilyt eivät nousseet.

Jostain hekin tietoja saivat tai niitä heille toimitettiin. Ei voi sanoa, että kyse oli politiikasta. Ei voine silti sanoa, etteikö siitäkin olisi ollut kyse.

Voisi kuvitella, että tällaisia ajatuksia lähimpien on ollut mahdoton ohittaa.

– Joillakin keskustelupalstoilla näkee sellaista, että ensin tuhottiin kaupunginjohtajan terveys ja nyt sitten... sitä ja tätä. Joillakin ihmisillä on kovasti jaettavissa syyllisyyttä isäni tilanteesta. En ole kuulunut siihen joukkoon, joka ketään syyttäisi.

Helena Isotalus puuttuu puheeseen ja hieman ehkä tumman huumorin maustamana ”täydentää” tyttären sanomaa.

­– Poliisit (jutun tutkijat) ovat minulle aivan kasvottomia, mutta täytyy sanoa, että heitä olen ajatellut vähän pahalla.

Yhtä kaikki. Asiat menivät niin kuin ne ihmisten elämässä joskus menevät. Sitä paitsi voihan olla, että kyse todellakin oli jo tuossa vaiheessa vasta vuosia myöhemmin diagnosoidusta elimellisestä sairaudesta.

– Näen niin, että ei kenelläkään ole ollut tällaista tarkoitusta. Ei kukaan ole voinut tietää mitä kaikkea tapahtuu. Ei tämä ole ollut kenenkään päämäärä. Ei minun isääni eikä ketään muutakaan kohtaan. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, Tiina Isotalus korostaa.

– Eikä se hyödytä meistä ketään. Ei se hyödytä minua, eikä se hyödytä äitiä eikä se hyödytä etenkään isää, että hautoisin ketään vastaan mitään. Kyllä näistä pitää päästä eteenpäin.

Edesmennyt Pekka Myllykoski riimitteli saman asian vanhassa Freukkari-biisissä (Mustelmilla) näin: ”Viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin ja ennen kuin huomaat olet itsesi vankina murheittesi kahleilla kytkettynä katkeruuteen.”

Tyttären päätös asettua ehdolle kuntavaaleissa ei ollut pitkäaikaisen kaupunginjohtajan mielestä mikään kuningasajatus.

– Isän mielestä se oli tosi huono idea, paitsi demarivaltuutetuksi myös kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi noussut Tiina Isotalus naurahtaa.

Valtuuston puheenjohtajuus on tarjonnut aitiopaikan nähdä vaikkapa kaupunginjohtajaan kohdistuvat odotukset ja paineet. Niitä on Kokkolassa loppukesän ja syksyn aikana käsitelty niin mediassa kuin sen myötä kaupungin luottamusjohdossa.

– Olen aikaisemminkin toivonut, että johtoryhmän jäsenillä olisi aina työnohjausta. Sen pitäisi kuulua vastuullisiin virkoihin. Ei isän aikana semmoisesta puhuttu eikä sellaista ajatusta tai vaatimusta ollut. Olen tyytyväinen, että se on nyt lyönyt läpi. Johtamiseen saa nyt tukea.

Antti Isotaluksen tuki on viime vuodet tullut kotoa. Se on vaatinut ja vaatii paljon. Viime ajat hän on viettänyt kuukaudesta viikon Lohtajan Lepolassa.

Omin voimin liikkuminen on fyysisen kunnon romahdettua huteraa ja vaarallistakin.

– Minä joudun vartioimaan, että hän ei lähde omin nokkinensa ilman rollaattoria. Hän on kaatunut monesti, Helena Isotalus kertoo.

Syömisen kanssakin on ollut tekemistä. Paino on pudonnut 50 kilon hujakoille. Muistikin on alkanut hapertua.

– Isä sai vielä alkuvuodesta melkein täydet pisteet muistitestistä. Nyt viime kuussa ne olivat yhtäkkiä romahtaneet puoleen. Käänne on ollut tosi nopea.

Vielä sairastumisen alkuvaiheissa Antti ja Helena saattoivat käydä kyläreissuilla, mutta nekin sitten jäivät.

– Hänen vetäytymisensä taustalla saattoi olla jonkinlainen häpeä omasta tilasta, Helena arvioi järkeenkäyvästi.

Sairastua voi kuka hyvänsä. Siitä ei pitäisi kenenkään kantaa häpeää. Antti Isotaluksen lähipiiri ei sitä ole tehnyt.

– En ole tästä halunnut mitään häpeää kantaa eikä kukaan meistä. Aina kun ihmiset ovat kyselleet isän vointia, olen kertonut avoimesti sen tiedon mukaan mikä meillä on ollut, Tiina toteaa.

Isänpäivän Antti Isotalus siis viettää Lohtajalla.

Vaikka toivoa parantumisesta ei ole, elämä silti jatkuu.

– Keväällä alkoi isän vointi näyttää siltä, että toivon parantumisesta heitti pois, vaikka uutta diagnoosia ei vielä ollutkaan. Ei ole sellaista suuntaa, että tilanne menisi parempaan. Mennään miten parhaiten kyetään loppuun asti.

Elämää on myös se jo elettykin.

– Olen kiitollinen kaikesta mitä on ollut ja niistä vuosista, joita on saanut yhdessä viettää. Totta kai sen valitsee eikä sitä, että olisi katkera siitä mitä olisi voinut olla ja mitä olisi halunnut että olisi ollut.

Tiina Isotalus perheineen viettää uuden talon valmistumista odotellessa todennäköisesti koko ensi vuoden äitinsä ja isänsä kanssa saman katon alla. Kolme sukupolvea tuo uutta eloa ja elämää Helena ja Antti Isotaluksen arkeen.

Tiistaina on tiedossa kakkukahvitkin.

Lue uudelleenjulkaisuna Antti Isotaluksen haastattelu, joka julkaistiin Keskipohjanmaassa 4.12.2012.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä