maanantai 5.12.2022 | 07:00
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Kino-Keskipohjanmaa esittelee omintakeisen elokuvaohjaajan J-P Valkeapään filmiuran – Arviossa musta komedia Hetki lyö, joka näyttää Aurinkorannikon varjon puolelta

Hannu Björkbacka
Ke 16.11.2022 klo 17:00 | päivitetty to 08:50

Kino-Keskipohjanmaan verkossa ja näköislehdessä ilmestyvä videoblogi laittaa pähkinänkuoreen elokuvaohjaaja J-P Valkeapään uran.

Ensi-iltauutuus Hetki lyö ei ole ensimmäinen kerta, kun ohjaaja hämmentää omintakeisella taiteellaan. Jo ensifilmi Muukalainen sekä sitä seuranneet He ovat paenneet ja Koirat eivät käytä housuja näyttivät, että nyt suomifilmin saralle on saatu aivan uusiääninen tekijä, joka ei toista itseään eikä piittaa suuren yleisön tai arvostelijoiden odotuksista. Vlogissa näytteitä ja kuvia Valkeapään uralta trailerein ja stillein.

Kurjuuden kuninkaat Aurinkorannikolla

Hetki lyö. Ohjaus ja käsikirjoitus J-P Valkeapää. Kuvaus Meelis Veeremets. Pääosissa Johannes Holopainen, Ilkka Heiskanen, Outi Mäenpää. 124 min. K12. Bio Rex, Kokkola, Kinokulma. Oulainen.

★ ★ ★ ★

Ohjaaja J-P Valkeapää on kuvannut filmiään ”tumman huumorin sävyttämäksi”. Minä kuvaisin sitä murhaavaksi mustaksi suomalaiskomediaksi alkoholismista ja rikollisuudesta Aurinkorannikolla. (Elokuva filmattiin Teneriffalla.) Valkeapään uutuus on vuoden parhaita ja Ilkka Heiskasen pitäisi saada roolistaan vähintäänkin sivuosan Jussi. Se olisi uran toinen paljon käytetylle, mutta usein huonosti roolitetulle, silti aina taitavalle näyttelijälle. Ohjaajat eivät ole oikein tienneet, mitä tehdä Heiskasella, mutta Valkeapää tietää. Rapajuoppo Mikko on nerokas, millintarkka roolityö, parhaita kotimaisella valkokankaalla koskaan nähtyjä näyttelijäsuorituksia.

Mikko on Kaunotar-baaria Espanjassa pitävän perheen spriillä käyvä primus motor. Hyväntahtoinen ja loputtoman positiivinen mies passaa pimeän ravitsemusloukon kuningatarta, entistä missiä Marjaleenaa (Outi Mäenpää). Johannes Holopainen on baarin perimmäisen kamarin aikamiespoika Vili, hiljainen jokapaikanhöylä ja yrittäjäperheen ainoa, joka osaa espanjaa. Kun Vilin oikea isä, rikollispomo Mato (Jukka-Pekka Palo) pääsee vankilasta, häntä odotellut perhe saa epäonnekseen vihiä tämän piilottamasta ryöstösaaliista.

Outi Mäenpäällä on nykynäyttelijöistämme eniten Jussi-voittoja (4 kpl, lisäksi Ruotsista vastaava Guldbagge). Siltikään häntä ei ole osattu käyttää filmeissä sitten Mustan jään (2007) ja Sovinnon (2010). Viimevuotinen Vuosisadan häät esitteli Mäenpään vastenmielisenä diivana, eikä näyttelijä pidättele nytkään Espanjan suomalaisräkälän Marjaleenana. Mäenpää tekee omistautunutta työtä, mutta taiteilijalta olisi mukava vaihteeksi nähdä muitakin puolia kuin ronskiutta, kun värkeissä on varaa.

Johannes Holopaiselle Hetki lyö on uusi avaus. Vilin koskettava rooli on tarinan keskeisin ja näyttelijälle mielletyn tyypin vastainen. Tähän saakka Holopaiselle on tarjottu kaikki kauniin pojan tai sympaattisen nuorukaisen, ihannevävyn ja idealistisen nuoren aikuisen roolit, mitkä sarjoissa ja elokuvissa ovat hänen lahjojaan kaivanneet (Juoppohullun päiväkirja, Tuntematon sotilas, Hevi reissu, Tottumiskysymys, Kaikki synnit, Helene). Nyt näyttelijällä on vähiten repliikkejä ja nekin usein espanjaksi. Silti filmin näkökulma on ensimmäisestä viimeiseen kuvaan saakka Vilin. Kolmekymppisen raukkaparkarukkasen risukasaan ei aurinko ole vielä koskaan paistanut. Voisiko isän aarteesta liietä onnenmurusia uuden elämän alkuun?

Neljäs tärkeä näyttelijä on virolainen Pääru Oja, joka esittää jengipomo Madon vankilassa tapaamaa uutta rakastettua. Erikoisessakin roolikatraassa Ninja on omaa luokkaansa. Ääntä myöten kärjistetty, albiinomaisen kalpea Ninja ilmestyy elokuvaan kummajaisena, mutta paljastaa tarinan myötä koko inhimillisyytensä kirjon, kuten Vili, Mikko ja Marjaleenakin. Stefan Pasborgin ilmeikästä, outoja tapahtumia ja kuvauspaikkoja rikkaasti säestävää musiikkia voidaan sitäkin pitää yhtenä pääosanesittäjänä.

Tämä Espanja ei ole se päivänpaisteinen Aurinkorannikko, mikä näkyy sarjassa Paratiisi. Eivätkä rikoksetkaan teoksissa ole samanlaisia. Valkeapään filmin yleiskuvan, ympäristön ja ihmiset, voi määritellä nuhjuiseksi. Hetki lyössä ollaan pohjalla, rappiolla. Mutta olisi väärin pitää filmiä tyypillisenä suomalaisena, takavuosien kurjalistoromantiikkana. Hetki lyön tavoitteet ja onnistumiset ovat toisaalla.

Kolmea miljoonaa lähentelevä budjetti on johtanut taiteellisesti viimeisteltyyn pakettiin. Pettävästi näyttää kuitenkin siltä, että Hetki lyö olisi paikoin voitu kuvata halvoissa lavasteissa. Näemme hulppean espanjalaisen kartanon julkisivun, mutta sisäkuvissa muovilla peitettyjä seiniä, portaikkoja ja kalusteita. Luksusasunto paljastuu vain vähän valoisammaksi versioksi niistä surkeista läävistä, missä yrittäjäperhe aikaansa enimmäkseen viettää: Kaunotar-baari ja kulahtanut asuntovaunu, rottien viemäriverkosto ja Aurinkorannikon roskikset.

Elokuva valon ja varjon taiteena on klisee, mutta juuri sitä ovat lahjakkaan virolaiskuvaaja Meelis Veeremetsin loihtimat näkymät. Mustuus tuo mieleen Orson Wellesin Pahan kosketuksen (1958) ja viemäriverkosto Carol Reedin Kolmannen miehen (1949). Hetki lyön töksäyttelevä ryöppyävyys, äkkiväärä sanallinen ja kuvallinen huumori muistuttavat kirjailija Norman Mailerin ainoasta ohjauksesta Kovat kundit eivät tanssi (1987). (Suomalaisfilminkin ideaa oli kirjailija kehittelemässä, Kari Hotakainen.) Coenin veljekset ja Quentin Tarantinon elokuvat sekä Scorsesen voi myös mainita Hetki lyön yhteydessä.

J-P Valkeapää ei taaskaan toista itseään, vaikka ohjaajan leima Hetki lyössä niin selvästi näkyykin. Muukalainen (2008), He ovat paenneet (2014), Koirat eivät käytä housuja (2019) ja ensi-iltauutuus ovat kaikki erilaisia, eikä kukaan Suomessa tee vastaavaa. Ainoa ongelma on, ettei Hetki lyö ole ohjaajansa paras filmi. Loppupuolella se joutuu imettyjen vaikutteiden vangiksi. Juoni huipentuu vain puheissa mainitun vankilakundin, Vilin isän ja Marjaleenan puoliso Madon (Jukka-Pekka Palo), ilmestymiseen. Kartanokohtauksessa Hetki lyö jarruttaa, jähmettyy paikoilleen ja sortuu nokkeluuteensa. Valkeapää on teoksissaan tajunnut, ettei elokuva synny tarinasta, vaan sen väleistä kuvien kautta. Silti tässä juututaan juttelemaan ja näpertelemään. Väkivallan ruuvia kiertämällä pyritään syvemmälle, mutta epäonnistutaan. Se kortti käytettiin muistettavasti jo aiemmin asuntovaunussa. Siellä paljastumisen riski toi piinassaan mieleen Tarantinon Inglourious Bastardsin alun.

Kauhu ja musta komiikka saavuttivat ahtaassa tilassa täydellisen tasapainon, mutta kartanon väljyydessä vastaava kohtaus tuntuu toistolta ja sormiharjoitukselta. Päätöskuvassa kurjan elämän lopputriumfi sitoo Hetki lyön tyydyttävän tiukaksi paketiksi. Kunhan katsoja ei niin tarkkaan muistele, kuinka monessa filmissä samanlainen tilanne on nähty ennen tätä.

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »