Lapsuuden ilo lumesta katosi, kun asuin yksitoista talvea rivitalokodissa, jossa lumityöt tehtiin omavastuullisesti. Tämä seikka valkeni minulle vasta, kun olin allekirjoittanut kauppakirjan unelmieni kodista. Luulin lumitöiden olevan kivaa reippailua, ja niinhän ne ensimmäiset keveät pakkaslumet ovatkin. Mutta kun kerralla tulee puoli metriä, pieni piha muuttuu äkkiä lumivuoreksi, jonka huipulle uusien kolallisten sijoittaminen on mahdotonta.

Yksin asuneelle vuorotyöläiselle lumi ei koskaan satanut oikeaan aikaan. Kulmahuoneistoni edusta oli pidettävä auki aina, jotta naapurit pääsivät ohitseni. Joka neljäs viikko oli kolattava myös viidenkymmenen metrin pituinen, leveä pihatie. Tuntui, että lunta satoi aina ja eniten juuri minun viikollani. Selkä venähti usein. Aloin vihata lumisadetta.

Työpaikalla ja somessa profiloiduin "Kola-Kauppiseksi", kun pyryjen aikaan saavuin töihin myöhässä, hikisenä ja pahalla päällä. "Tulikko kolalla?" työkaverit tervehtivät ja suunnittelivat tosi-tv-sarjaa, jossa alter egoni kiertää maailmaa kolaamassa linttaantuneissa toppakengissä ja vettyneessä pipossa. Eräänä aamuna kiireessä peruutin auton katoksesta penkkaan, enkä päässyt ulos kuin vänkärin oven kautta. Kampaaja totesi kuulleensa lukemattomia myöhästymisselityksiä, mutta itsensä lapioiminen ulos lumipenkasta oli ensimmäinen laatuaan.

Oi sitä onnea, kun asuntokauppojen jälkeen katselin vuokrakotini ikkunasta ensimmäistä lumisadetta. Miten kaunista se olikaan! Ja miten suloiselta näytti pihalla uurastava lumiaura. Rakkaus lumeen palasi.

Elän nyt neljättä talvea uudessa lumisuhteessa. Läpi ensimmäisen Helsingin-vuoteni poljin töihin mustia teitä pitkin, ja vain kahdesti näin valkoisen maan. Sittemmin lunta on täällä etelässäkin riittänyt. Tiedän, että lumi aiheuttaa omat ongelmansa liikkumisessa kaikkialla ja myönnän, että Kokkolassa kuuluin itsekin Helsingin lumikaaosuutisten pilkkaajiin. Mutta niin se vain on, että kun joukkoliikenne ja auraus eivät täällä toimi, monenlaisissa vaikeuksissa ollaan.

Asun Töölössä, jossa kadut ovat kapeita ja täynnä parkkeerattuja autoja vuorokauden ympäri. Sata vuotta sitten rakennettujen talojen pihoille ei ole kaavoitettu parkkipaikkoja. Vaikka kalustoakin riittäisi, katujen täydellinen auraaminen ei autoletkojen takia koskaan onnistu, eikä lumelle löydy sijoituspaikkoja. Jalankulkijat saavat kiipeillä penkereitten yli ja läpi.

Valtaosa kantakaupungin asukkaista ei omista autoa, en minäkään. Käytämme joukkoliikennettä, joka palveleekin mainiosti – paitsi tuiskuissa. Oma pääasiallinen kulkupelini on pyörän ja jalkojen lisäksi raitiovaunu, mutta sepä lakkaa toimimasta, kun maan tasalla kulkevat raiteet äkkiä peittyvät. Pyörällä ei ole asiaa sivukaduille lumiaikaan, ei edes nastarenkailla.

Nyt tiedän, että auton lapiointi lumesta kotipihalla on pienempi ongelma kuin se, että ei ole mitään kyytiä. Mutta lumiauran piippausääntä rakastan edelleen. Ja useimmiten myös lumisadetta.