Suomea on jo jonkun aikaa pidetty melko normaalina länsimaana. Lännettymisen historiastamme on puuttunut enää ratkaiseva askel: Nato-jäsenyyden hakeminen ja pääsy maailman voimakkaimman puolustusliiton viidennen artiklan turvatakuista osalliseksi.

Suomelta ei ole puuttunut tilaisuuksia hakea Nato-jäsenyyttä. Me vain emme ole katsoneet parhaaksi niin tehdä.

Suurimpana esteenä Nato-ratkaisulle pidettiin ensin Neuvostoliiton ja sitten Venäjän vastustusta, todellista tai kuviteltua uhkaa sotilaallisista ja muunlaisista vastatoimista, idän kauppavaihdon menettämistä. Todellisuudessa suurin este Suomen Nato-jäsenyyden hakemiselle hyvän sään aikana – sillä niitäkin Venäjän kanssa on ollut – on ollut Suomen oma mielipide: poliittiset johtajat ja kansalaisten enemmistö ovat katsoneet aina parhaaksi tehdä jotakin muuta kuin hakeutua Natoon.

Natoon liittyy poliittisessa keskustelussa monia ikikuluja hokemia. Yksi niistä, Nato-optio, kirjattiin valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon viimeksi maaliskuussa 2020 näin: "Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä."

Keskeinen osa Suomen turvallisuutta on ollut sen toteaminen, että voimme halutessamme päättää itse omista asioistamme. Onkohan sellaista millään muulla maalla?

Neuvostoliitto hajosi, ja viimeinen kommunistijohdon pääsihteeri Mihail Gorbatshov hymyili allekirjoittaessaan 18.10.1991 uuden liittosopimuksen kahdeksan entisen neuvostotasavallan johtajien kanssa Moskovassa. Suomi ei hakenut Nato-jäsenyyttä Neuvostoliiton hajotessa.

ALAIN-PIERRE HOVASSE

Nato-optiosta poliitikkojen oli tapana puhua aina siihen sävyyn, että eihän liittoutumista oikeasti ole näköpiirissä – mutta ei nyt suljeta sitä poiskaan. Koska mediassa harva lopulta ajattelee omilla aivoillaan, päättäjien puhetapa levisi kautta maan ja perimmäisiin torppiin. Koska Venäjä ei ole meille turvallisuusuhka, mihin tässä Natoakaan tarvitaan.

Vuosien varrella moni poliitikko sai kuulla Nato-moponsa keulivan, kun Nato-optiota oikeasti yritettiin kannattaa. Venäjästä varoittelijat tuomittiin juuri Moskovan toiveiden mukaisesti veneenkeikuttajiksi, hysteerikoiksi ja russofobeiksi. Mieleen muistuvat ainakin puolustusministeri Jyri Häkämies (sanoi vuonna 2007 Yhdysvalloissa puheessaan asiantuntijoille, että Suomen turvallisuuden kolme haastetta olisivat Venäjä, Venäjä ja Venäjä), ulkoministeri Alexander Stubb (sanoi vuonna 2008 Venäjän 080808-hyökkäyksen Georgiaan muuttavan maailmanpolitiikan) ja Heidi Hautala (sanoi vuosia Venäjän olevan ihmisoikeuksia rikkova diktatuuri, joka kiristää energialla naapureitaan).

Oikein oli näihin sanoa, ettei Venäjästä ole meille uhkaa, että länsimieliseksi ryhtynyt Georgia oli syypää miehitetyksi tuloonsa ja että Hautala oli yksinkertaisesti vain todella ärsyttävä ja väärässä.

Kun Liisa Jaakonsaari puhui vuonna 2004 "sotilaallisesti liittoutumattomaksi" todetun Suomen eduskunnassa sanoen, että Nato olisi suomalaisten salarakas, hän sai hyväntahtoista hörähtelyä ja ystäviä omaa demaripuoluettaan oikeammalla olevista porukoista.

Edistää Nato-jäsenyyttä ei voitu, koska ideologinen ja hokemallinen vastustus oli niin pinttynyttä. Moni tuntui oikeasti ajattelevan, että Moskova pudottaa kuuman kiven suomalaisten kollektiiviseen päähän, jos Nato-jäsenyyden etuja ja haittoja oikeasti alettaisiin punnita julkisen vallan kammareissa – kuten eduskunnassa. Käytännössä yhteistyötä voitiin kyllä edistää äärimmilleen, mutta oikeaoppisesta mukamas Moskovaa lepyttävästä retoriikasta ei vieläkään haluttu tinkiä.

Presidentti Martti Ahtisaari isännöi Helsingissä kahden ystävyksen huippukokousta: Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin poseerasivat tyytyväisinä ennen kahdenvälisten neuvottelujen aloittamista maaliskuussa 1997. Venäjä oli hyvää pataa lännen kanssa ja tarvitsi talousapua. Suomi ei hakenut Naton jäsenyyttä.

Yuri_Kadobnov

Oli niitäkin, jotka sanoivat Naton olevan palovakuutus: sellainen olisi kyllä parasta ottaa ennen kuin talo on tulessa. Siihen se sitten kuitenkin jäi, koska gallupeissa kyllä Natolle ei koskaan noussut enemmistön mielipiteeksi ennen helmikuun 24:ttä päivää 2022. Tämä näkyy hyvin Evan Arvo- ja asennetutkimuksen pylväistä.

Enemmistöksi kyllä-kanta ei noussut, koska maan korkeimmat poliittiset johtajat – ennen muuta presidentit ja pääministerit – eivät näyttäneet sellaista esimerkkiä.

Niin kovaa oli rankaisu, että edes Nato-myönteiset presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Stubb eivät vallassa ollessaan uskaltaneet asialla "elämöidä".

Suomi päätyi hakemaan Naton jäsenyyttä vasta, kun Vladimir Putin oli suoraan kiistänyt päätösvaltamme Nato-option pitämisessä, kun Venäjä oli laajentanut tuhoamistarkoituksessa sotansa koko Ukrainaan ja kun Venäjä avoimesti haasto länsimaailmaa kaikessa arvoista ydinasekilpaan. Maamme poliittinen johto on todennut, että ilman Putinin toimia Suomi ei olisi hakenut Natoon vieläkään. Monen mielestä kaikki oli absurdia kyllä muuttunut "yhdessä yössä".

1985

Neuvostoliitossa pääsihteeriksi nousi Mihail Gorbatshov, joka julisti avoimuutta (glasnost) ja uudistusrakentamista (perestroika). Kommunistinen imperiumi oli niin heikko, ettei Venäjän kaupoissa ollut tavaraa eikä vessassa paperia.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli tiukasti voimassa YYA- eli ystävyys, yhteistoiminta- ja avunantosopimus, jonka Juho Kusti Paasikiven johtama Suomi ja Josif Stalin olivat allekirjoittaneet vuonna 1948. Alkujaan pakotettu neuvostoystävyys sisälsi neuvostotukikohtia Suomen alueella, loppua kohti se vain pakotti suomalaiset itsesensuuriin, jonka kiristysaseena oli ystävällismielisten yhteisten sotaharjoitusten uhkaa ja muita Neuvostoliiton alati rauhaa rakentavia toimia Suomen pään menoksi.

1989

Berliinin muuri murtui. Itäblokin kansalaiset pääsivät ensi kertaa läntisiin naapurimaihinsa. Meillä hurrattiin Gorbatshoville ja tämän Raisa-rouvalle ja oltiin kiitollisia, kun neuvostopomo myöntyi Suomen kantaan: olemme puolueeton pohjoismaa.

1991

Neuvostoliitto kaatuu, ja kuolinkorinoissaan se käy vapauteen paluuta suunnittelevien Baltian maiden kimppuun. Meillä presidentti Mauno Koivisto toppuuttelee balteille malttia ja Moskovan vallankaappaus pelottaa. Kukaan ei edes kuvittele, että Suomi voisi hakea Natoon, vaikka entisen itäblokin maissa liittoutumisen valmistelu alkaa.

1994

Suomi hakee EU:n jäsenyyttä, ja talousliiton jäsenyyttä moni pitää turvallisuusvalintana. Virossa ihmetellään, miksi Suomikin ei pyri kiireesti ensin Natoon, kun Venäjällä on poliittinen suojasää. Suomalaiset hyväksyvät yhteismarkkinoille menon ja EU-Suomen kansanäänestyksessä prosentein 56,9–43,1.

1999

Venäjän historian vapaimman ajan presidentti, Boris Jeltsin, horjuu ja eroaa. Tilalle hän nimeää tuntemattoman KGB-miehen. Puola, Unkari ja Tshekki liittyvät Natoon.

Tarja Halosen presidenttikaudella (2000-2012) säännölliset tapaamiset Venäjän Vladimir Putinin kanssa muodostuivat rutiiniksi. Halonen ja Putin tulivat ulkoisesti hyvin juttuun. Venäjä kävi väkivaltaista toista Tshetshenian sotaansa, jossa surmattiiin karkeasti yhtä paljon ihmisiä kuin Ukrainassa viime vuonna. Suomi ei hakenut Naton jäsenyyttä.

MARCELO SAYAO

2004

Iso joukko itäisen Euroopan maita ja ex-Neuvostoliiton naapureita liittyy Naton jäseniksi Istanbulin huippukokouksessa. Presidentti Tarja Halonen johtaa ulkopolitiikkaa Suomessa. Meillä ylenkatsotaan vääränä seurana uusia Nato-maita: Viroa, Latviaa, Liettuaa, Bulgariaa, Romaniaa, Slovakiaa ja Sloveniaa.

2008

Venäjä hyökkää liittoutumattomaan Georgiaan ja anneksoi kaksi sen aluetta, Etelä-Ossetian ja Abhasian, tosin nukkehallitsijat peitetarinana.

Kroatia ja kylmän sodan ajan sulkeutunein kommunistivaltio Albania liittyvät Naton jäseniksi. Suomi ei vastusta Venäjän hanketta rakentaa ensimmäinen NordStream-kaasuputki Saksaan Itämeren pohjaa pitkin. Suomi käsittelee ydinvoimalalupaa Fennovoiman Rosatom-hankkeelle.

Norjalainen työväenpuolueen poliitikko Jens Stoltenberg valitaan vuonna 2014 Naton pääsihteeriksi. Presidentti Sauli Niinistö tapaa Stoltenbergin liittokunnan päämajassa Brysselissä marraskuussa 2016. Suomi ei tässä vaiheessa hae Naton jäsenyyttä.

STEPHANIE LECOCQ

2014

Ukrainassa kansa karkottaa jo toista kertaa Maidanin vallankumouksella Venäjän tukemaa pääministeriä, Viktor Janukovytshia. Venäjä miehittää Ukrainalle kuuluvan Krimin ja käynnistää sodan Itä-Ukrainan Donetskissa ja Luhanskissa, tosin nukkehallitsijat peitetarinana. Suomessa ollaan huolissaan Oltermannin menekistä ja siunataan Fennovoiman ydinvoimala. Venäjää torutaan osana EU:n lieviä pakotteita.

2020

Entisen Jugoslavian osatasavalloista Montenegro on ollut Natossa pari vuotta. Pohjois-Makedonia pääsee viimein jäseneksi oltuaan odotushuoneessa parikymmentä vuotta ja vaihdettuaan virallisen nimensä.

Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia luopui tästä kömpelöstä nimestään kansanäänestyksessä, joka toi kuvan albaaninaiset kylänsä äänestyspaikalle 30. syyskuuta 2018. Nimen muuttaminen Pohjois-Makedoniaksi oli ehtona maan Nato-jäsenyyden toteutumiselle vuonna 2020. Suomi ei hakenut Naton jäsenyyttä.

VALDRIN XHEMAJ

Valko-Venäjällä kansa nousee epätoivoiseen massaprotestiin Venäjän tukemaa diktaattoria vastaan.

Putin esittää, ettei hänellä ole mitään tekoa "Ukrainan kriisin" kanssa eikä siellä muka ole Venäjän joukkoja. Suomi ei edelleenkään hae Nato-jäsenyyttä.

2021–2022

Venäjä uhkailee Ukrainaa yhä avoimemmin ja vaatii länttä perumaan "Naton laajentamisen", jota Venäjä väittää turvallisuusuhaksi itselleen. Venäjä valmistautuu hyökkäykseen, tosin neuvottelutarjous peitetarinana. Vielä tammikuussa 2022 pääministeri Sanna Marin (sd.) kertoo uutistoimisto Reutersille, että Nato-jäsenyyden hakeminen on hyvin epätodennäköistä hänen hallituskaudellaan. Presidentti Sauli Niinistön suorasanaista Nato-kantaa ei kukaan tiedä, ennen kuin Suomi alkaa hakea Naton jäsenyyttä.

Venäjä käynnistää julman tuhoamissodan Euroopassa, Ukrainassa, 24. helmikuuta 2022.

Suomi hakee Naton jäsenyyttä virallisesti 17. toukokuuta 2022.

Kirjoittaja on Lännen Median toimituksen päällikkö.