Kokkola-lehti

Marokon kauhun synnit ja syntiset

Valtavan työmäärän vaatineen uuden dokumentin ongelmaksi koituu runsaudenpula.

★ ★ ★

Marokon kauhu. Dokumentin ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus Erkki Rautio. Näyttelijöinä Pauli Poranen ja Joni Sydänlammi. Kertoja Outi Airola. Haastattelujen äänitys Markku Riipi. Haastattelujen kuvaukset ja valaisu Aleksi Pakkanen, Perttu Hietapakka, Mari Kurikkala, Markus Heikkinen, Susanne Strömberg. Ohjaava opettaja Juha Kiviharju. Voice-over Markku Riipi. Voice-over -äänitys Niilo Holländer. Graafikko Jani Möller. Kiljavan Opisto, Kpedu Mediakeskus LIME. Jälkituotanto Pauli Poranen Prod. Oy 2023. Ykspihlajan Kulttuuriviikko 18.7. Kahvila Saha, Kokkola.

Kapteeni Aarne Juutilainen (1904-1976) oli kolmessa Suomen sodassa ja vielä muukalaislegioonassakin palvellut sotilas. Hän haavoittui kolmesti ja oli eräs avainupseereista, joiden ansiosta ”Kollaa kesti” talvisodassa. Palkkasoturiaikojensa vuoksi lempinimen Marokon kauhu saanut Juutilainen on sotiemme legenda. Hänestä on kirjoitettu lukuisissa kirjoissa ja lehtiartikkeleissa näihin päiviin asti. Juutilaisen radiohaastattelujakin on säilynyt arkistoissa nauhoituksina tutkijoiden iloksi.

Seppo Porvali valitsi Juutilaisen erääksi sotaromaaninsa Katkera marssi hahmoksi vuonna 2001. 2005 kirjailija julkaisi elämäkertaromaanin Minä, Marokon kauhu. Siitä tehtiin pari vuotta myöhemmin myös sarjakuvakirja. Jo 2002 Porvali oli kirjoittanut Pauli Poraselle samasta aiheesta monologin. Marokon kauhun ohjasi näyttämölle Kimmo Lavaste. Näyttelijä on kiertänyt esityksellään Suomea kaksikymmentä vuotta ja saanut hyvät arvostelut.

Lauri Meri kirjoitti Helsingin Sanomissa tuoreeltaan: ”Paatoksesta huolimatta Marokon kauhu ei pystytä monumenttia suomalaiselle sotilaalle, vaan tarjoaa tarkasti keskitetyn henkilökuvan.” (HS 6.11.2002) Arvostelija kehui esitystä paikoin pilke silmäkulmassa luoduksi, mutta myös teknisesti tarkaksi sekä sanoi sen välttävän löysän naturalismin. ”Marokon kauhua on nautinto seurata, koska esitys on niin valmiiksi mietitty.”

Pieksämäen Teatterimaratonissa 2004 Marokon kauhu voitti monologikilpailun. Seela Sellan johtaman juryn mukaan Porasen tulkinta oli ”tinkimätön, vahva ja tyylilajissaan hallittu esitys, joka piti yleisön mielenkiinnon loppuun saakka”.

Itsekin monologin melko varhain esityskaaressaan nähneenä minun on helppo yhtyä edellisiin kehuihin. Toinen asia sitten on, miten hyvin teatteriin sidottu yksinpuhelu toimii uuden dokumentin runkona.

Elokuvana Marokon kauhusta on tullut kattava historiikki talvisodan Juutilaisesta. Miehen muotokuva täydentyy arkistokuvin ja kertojaäänien selostuksin. Asiantuntijana on haastateltu joka paikan Teemu Keskisarjaa. Historian tutkija, kirjailija Lauri Hietaniemi esittää kiintoisia näkökantoja ja yhteenvetoja.

Ummikon on vaikea arvioida, missä määrin dokumenttifilmi tuo uutta tietoa paljon käsiteltyyn aiheeseen. Ainakin Marokon kauhu kokoaa niin yleis- kuin nippelitiedon vihdoin yhteen paikkaan, yksiin ”kansiin”.

Ykspihlajan Kulttuuriviikolla ensi-iltansa saanut elokuva on kiehtovimmillaan luodatessaan värikkäin yksityiskohdin Juutilaisen arvaamatonta ja ristiriitaista persoonaa, niin siviilissä kuin sotatantereella. Tasapuolinenkin Marokon kauhu on. Dokumentti ei kiillota rintamasankarin kilpeä, vaan jättää säröt ja murtumatkin näkyviin.

Kapteenin veljenpoika, Olavi Juutilainen, kuvasi setäänsä yksioikoisesti ”pahaksi ihmiseksi”. (Iltalehti 21.2.2021) Sukulaismiehen mukaan Hannu Narsakan tietokirja Tulimyrsky Kollaalla (2017) on totuudenmukaisin teos taistelun tapahtumista ja Aarne Juutilaisen roolista. ”Hänen käytöksensä oli upseerille sopimatonta niin rauhan kuin sodankin aikana. Hän uhkaili ja osoitteli pistoolillaan omia miehiä.”

Tämä tulee esille Erkki Raution ohjaamassa dokumenttielokuvassakin: äkkipikainen ja viinaanmenevä upseeri saattoi alaisensa usein vaaraan jopa kohtalokkain seurauksin. Toisaalta Juutilaisen herkkä ja lämmin puoli saa sekin valotuksen. Vaikka kapteeni nimittikin joukkonsa ”Marokon kauhun syntisiksi”, hän myös kutsui inkeriläistä lähettiään ”Linnunpojaksi” ja näytti sotilailleen isällistä, rohkaisevaa esimerkkiä tiukoissa paikoissa.

Yli puolitoistatuntisen filmin ongelmaksi koituu liian runsas lähdeaines. Tosin en tiedä, oliko Kokkolan-ensi-illassa nähty pitkä versio vielä lopullinen leikkaus. Paikoin mukana oli teknisen viimeistelyn kannalta kirjavuutta äänten tasoissa ja huulisynkronin kanssakin pieniä ongelmia. Osassa haastatteluista oli tyhjäkäyntiä ja asioiden kertausta. Kokonaisuus paranisi ja jäsentyisi tiukemmalla leikkauksella ja materiaalin reippaallakin karsinnalla.

Tässä muodossaan Marokon kauhu jää kokonaisuutena linjattomaksi joka suuntaan poukkoilevine huomioineen. Tilkkutäkkimäisyyttä lisää erikoinen ratkaisu esitellä dokumentin taustatekijät ja osalliset pitkähkössä johdannossa. Nämä kuuluisivat pikemmin loppukuviin ja -krediitteihin.

Rytmi dokumentissa olisi vakuuttavampi, jos aivan kaikkea puhuttua ei visualisoitaisi arkistokuvin, piirroksin, kartoin ja alleviivaavin tehostein. Katsojalle tulee helposti ähky, kun tietotulvan päälle lisätään efektiärsykkeitä. Kehittynyt kuvankäsittelytekniikka keinoälyineen ei tarkoita sitä, että kaikkea, mikä on mahdollista, myös pitää käyttää. Manipuloimalla SA-kuva-arkiston valokuvia ”eläväksi” saavutetaan vain epäluonnollinen, keskittymistä häiritsevä vaikutelma.

Pauli Poranen muistuttaa vuosi vuodelta enemmän Sir Ian McKelleniä. Karismasta hänen osuutensa ei ainakaan jää kiinni. Aluksi tuntuu, että erisukuiset ainekset hylkivät toisiaan, kun lavaesityksen viime aikoina tehty taltiointi tuodaan faktapohjaisen tietopaketin osaksi. Mutta mitä pitemmälle dokumentti etenee, sitä paremmin monologi perustelee itsensä Juutilaisen elämää kommentoidessaan.

Nuoremman näyttelijän tuominen kuviin dramatisoimaan Juutilaisen sotilasuran alkuvuosia kenttämaisemissa sekoittaa yleiskuvaa. Mutta se voi johtua siitä, että materiaalia yksinkertaisesti on liikaa. Monipuolisuus ja aineistorikkaus voivat kääntyä itseään vastaan. Fokusointi olisi jäntevöittänyt dokumenttia ja tehnyt Marokon kauhusta helpommin lähestyttävän ja antoisamman tavalliselle, sotahistoriaan perehtymättömälle yleisölle.

Tarvitseeko yksittäisen sotasankarin uran tai edes koko talvisodan taustoituksen aina lähteä muinais-Suomen alkuhämäristä? Valittu esitystapa tuottaa varsinaisen pihvin ympärille ylimääräistä sälää monissa historiallisissa katsauksissa jo aiemmin kuulluin sanoin ja niissä nähdyin kuvin. Samalla se lisää dokumentin pituutta.

Marokon kauhu on dokumentiksi toteutettu ammattilaisten ja mediaopiskelijoiden pitkän rupeaman ja arkistojen kaivelun vaatineena yhteistuotantona. Sellaisena se on työvoitto ja informatiivisuutensa vuoksi puolustaa paikkaansa.