Paikallisuutiset

Juha Karhulahti palasi kirkkoherraksi "omalle maalleen" Halsualle – Karhulahti oli vasta 18-vuotias aloittaessaan maanviljelijänä sukutilalla – parikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti kutsumuksensa johdattamana opiskelemaan papiksi

Syntyperäinen halsualainenJuha Karhulahti on tehnyt pitkän kierroksen niin maantieteellisesti kuin ammatillisesti. Nuorena miehenä hän aloitti maatalousyrittäjänä kotikylällään Karhulahdessa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin hän työskentelee jälleen Halsualla, nyt kirkkoherrana.

Ei alan vaihto sinällään ollut yllättävää.

– Seurakuntaelämä on ollut minulla aina hyvin lähellä sydäntä. Isoisäni opetti mukaan kirkkomatkoille. Hän palveli kirkkovaltuustossa lähes 40 vuotta. Nuorten toiminta myöhemmin juurrutti yhä lujemmin mukaan seurakunnan toimintaan. Jo varhain syttyi ajatuksiin kipinä mahdollisista opinnoista kirkollisiin tehtäviin.

Sukuperintönä on kulkenut myös viljelijän ammatti. Juha Karhulahti otti 18-vuotiaana haltuunsa sukutilan ja sen työt.

– Meillä oli karjaa, sikoja ja lehmiä sekä niiden rinnalla peltoviljelyä ja metsätaloutta. Tyypillinen suomalaistila siis. Sikoja tuntui silloin olleen paljon, mutta nyt silloinen 50–60 emakon sikala tuntuu tosi pieneltä.

Tilaa Karhulahdet, Juha ja vaimonsa Tiina, hoitivat parikymmentä vuotta. Uudelle uralle he lähtivät maatalouden murrosvaiheessa.

Karhulahti toteaa, että tilan tuotantoa olisi pitänyt laajentaa reilusti. EU-kuviotkin toivat suuria muutoksia maatalouden rakenteisiin.

– Taakse jäi erittäin antoisa jakso elämän kokonaisuudessa. Syvä kunnioitus ja yhteys on olemassa vieläkin maanviljelyskulttuuriin ja siinä toimiviin ihmisiin. He tekevät arvokasta kutsumustyötä omalla paikallaan. Ja onpa niinkin, että johdatuksen polku voi kulkea jonkun muunkin kohdalla samoin kuin tapahtui meillekin.

Karhulahdet lähtivät siis opiskelemaan. Tiina opiskeli Kokkolassa terveydenhoitoalaa ja Juha Helsingin yliopistossa teologiaa. Tiina pätevöityi myöhemmin diakonissaksi Oulussa.

– Meillä oli aina kiinnekohta Halsualla, jossa isoisäni asui samassa taloudessa ja myös vanhempani pihapiirissä. Näin lapsilla oli turvallinen koulutie, vaikka me olimme kovasti menossa kun opiskelimme.

Karhulahti painottaa, että maataloutta hän ei missään tapauksessa jättänyt arvostuksen puutteesta. Hän jatkoikin sivutoimisena viljelijänä niin opintojensa kuin pappisurankin ohella.

– Jokaisesta työstä ja vuosikymmenestä – niin maanviljelijän kuin eri pappisviroistakin – on minulle jäänyt kiitollisuus ja luottamus kohti tulevaa.

Nykyään maanviljelijäväestö on jälleen monien rakennemuutosten edessä ja moni miettii jopa alan vaihtoa. Karhulahti haluaa luoda heille tulevaisuuden toivoa. – Uuteenkin voi uskaltaa ja Jumalan siunaus kyllä kantaa.

Valmistuttuaan vuoden 1995 lopulla Juha Karhulahti sai heti seurakuntapastorin viran Perhosta. Tiina-vaimon ensimmäinen työpaikka diakonissaksi valmistumisen jälkeen oli Vetelin ja Halsuan yhdistelmävirka.

– Kolmen vuoden kuluttua työni suuntautui Karvialle, ensin seurakuntapastoriksi, mutta pian oli tulossa auki kirkkoherran ja diakonissan virat. Niinpä perheen muuttokuorma suuntasi Karvialle. Mukaan lähti silloin kolmesta lapsesta kaksi, Arttu ja Elina. Vanhin, Jussi, oli jo opiskelemassa muualla.

Halsuan koti säilyi lomapaikkana. – Teimme peltoviljelyä sivuhommana. Se sopi luontevasti – kun lomat järjestin kylvö- ja puintiaikojen mukaan.

Karhulahti toteaa, että viljelijätaustasta on ollut paljon etua maaseutuseurakuntien palvelemisessa. Vuorovaikutus varsinkin maanviljelijäväestön kanssa on ollut saumatonta.

– Raamatun kertomukset ja vertaukset elävät myös viljelykulttuurissa. Niitä on ollut helppo ymmärtää sekä lainata saarnoissa ja puheissa.

Karvialla vierähti seitsemän vuotta, kunnes vuonna 2006 jälleen tuli auki sopiva virkapari, tällä kertaa Jurvassa.

– Tulimme askeleen lähemmäs kotiseutua. Oli hyvä saada kokemusta vähän isommasta paikkakunnasta. Seurakunnan resurssit olivat hyvät. Kristillinen vakaumus ja sitoutuminen toimintaan olivat vahvoja.

Seuraava askel polulla kohti kotikuntaa tapahtui jo muutamaa vuotta myöhemmin. Jurva kuntana liitettiin Kurikkaan vuonna 2009 ja seurakunnan oli seurattava perässä liitokseen.

– Olisin toki voinut jatkaa pappina siellä, mutta kun samaan aikaan Perhon seurakunnasta jäivät eläkkeelle kirkkoherra ja diakonissa ja sieltä sydämellinen kutsu esitettiin, niin paluu pappisurani ensimmäiseen seurakuntaan oli luontevaa. Osasin jo arvostaa seurakunnan syvää kristillisyyttä ja ystävällisiä ihmisiä.

Paluu kotiin, Halsuan seurakunnan kirkkoherraksi tapahtui 2016. Tiina Karhulahti jatkaa Perhon seurakunnan diakonissana, mutta Halsua ostaa viidenneksen hänen työajastaan.

Kotitila siirtyi sukupolvenvaihdoksen kautta perheen pojalle Jussille 2006. Juha Karhulahti sanoo, että luonteensa mukaisesti hän katsoo aina luottavaisesti eteenpäin eikä ole juuttunut siihen mikä jää taakse.

– Se mikä on ollut arvokasta ja hyvää, on luonut kasvupohjaa tulevalle. Aina on kuitenkin pitänyt jättää sijaa myös muutoksille.

Karhulahti toteaa, että kaikki muutokset ovat luoneet jotakin uutta.

– Niiden kohdalla on tuntunut hyvältä antaa täysi tuki oman työn jatkajille. Toisaalta saada itselle vapaus tarttua täysin voimin siihen, mikä on omalle kohdalle uskottu. Aina on ollut myös tavoitteena kasvaa ihmisenä ja kirkontyöntekijänä.

Karhulahdet ovat nyt rakentaneet uuden kodin entisen naapuriin järven rantaan.

– Meillä on kolme sukupolvea lähietäisyydellä toisistaan. Niin lapsenlapset kuin vanhempani ovat lähellä. Polku pysyy auki metsän läpi ja puissa on vieläkin Muumi-kuvia kesämuistona.

Paluu hengellisille juurille kotiseurakuntaan on Juha Karhulahden mieleen. Hän sanoo kulkevansa nyt tuttua kirkkopolkua esi-isien jäljessä.

– Vanhemmalta polvelta opin katsomaan kirkollista elämää avarakatseisesti. Kaikilla on oma vakaumuksensa ja oma hengellinen taustansa. Kaikki täydentävät toisiaan ja jokainen on tärkeä osa seurakunnan kokonaisuutta.

Ongelmatonta ei pienen seurakunnan johtaminen ole. Karhulahti kertoo, että Halsuan seurakunnan jäsenmäärä on laskenut viimeisten kymmenen vuoden ajan poismuuton johdosta. Nyt ollaan jo alle tuhannen.

– Kirkosta eroaminen ei meillä ole iso ongelma. Karu totuus on, että meillä on hautauksia enemmän kuin kasteita.

Seurakunnan jäsenmäärän laskeminen on näkynyt myös suoraan taloudessa. Juha Karhulahti toteaa, että talous on ollut tiukka ja kuluja on jouduttu karsimaan.

– Liittyminen Kokkolan seurakuntayhtymään oli tässä vaiheessa todella hyvä asia. Hengellisesti ajatellen ratkaisu oli täydellisesti alkuseurakunnan toiminta-ajatusta noudattava: Vahvempi piti huolen heikommasta ja tuli avuksi.

Karhulahti on kiitollinen, että Halsua sai liittyä yhtymään itsenäisenä seurakuntana. – Päätös osoitti kunnioitusta ja veljellistä yhteisvastuuta pientä seurakuntaa kohtaan.

Käytännössä itsenäisyys tarkoittaa hengellistä toimintaa. Samoin paikallisseurakuntaan jää hallintoa merkittävä osa. Seurakuntayhtymä vastaa kiinteistöistä ja taloudesta.

Hengellistä työtä Halsuan seurakunnassa hoitaa kirkkoherran lisäksi kanttori 50 prosentin työajalla, diakonissa 20 prosentin osuudella ja kasvatustyön työaika on samoin 20 prosenttia.

– Seurakuntatoimintamme on työntekijämäärään nähden erinomaisen vilkasta. Meillä on vapaaehtoisia vastuunkantajia hämmästyttävän paljon. Heitä on reilusti yli kymmenen prosenttia seurakunnan jäsenmäärästä.

Jos on seurakunnan toiminta vilkasta, on myös osallistuminen keskiarvoa suurempaa. Seurakunta sai piispantarkastuksessa kiitosta siitä, että jumalanpalveluksissa on käynyt viikoittain keskimäärin 6,4 prosenttia seurakuntalaisista.

Ennen yhtymään liittymistä Halsuan seurakunnan kiinteistöt saneerattiin hyvään kuntoon. Karhulahti toteaa, että pienenä seurakuntana he saivat Kirkkohallitukselta lähes kaikkiin investointeihin 50 prosentin avustuksen.

– Jos remontit olisi tehty seurakuntayhtymän aikana, avustuksia ei olisi saatu.

Seurakuntayhtymään liittyminen oli Karhulahden mukaan helpompaa, koska rakenteet ja ammattitaitoinen hallintohenkilöstö olivat jo valmiina. Oli myös tietoa pienten – Kälviän, Lohtajan ja Kaustinen-Ullavan seurakuntien – liittymisestä ja heidän kokemuksistaan.

– Joustavuus on ilahduttanut meitä. Tulokas on huomioitu, meitä on opastettu tilanteemme ymmärtäen.

Tulevaisuus näyttää kirkkoherran mukaan hyvältä. Työntekijät ja vapaaehtoiset ovat sitoutuneita.

– Heillä on syvällinen, yhteinen hengellinen näky.

Pitkän polun kotiseurakuntansa paimeneksi kulkenut Juha Karhulahti pitää liikuntaa tärkeänä vastapainona työlleen. Talvisin hänet tapaa vaimoineen usein järven jäältä hiihtämässä. Muuten fyysistä kuntoa hoidetaan luonnossa kävellen.

– Järvi on muutenkin rakas, kun sitä on lapsesta asti katsellut.

Arjesta hän irtautuu myös lukemalla ja musisoimalla.

Karhulahti myöntää, että viime kuukaudet ovat olleet rajua murroskautta ja omat harrastukset ovat jääneet taka-alalle.

– Liittymisasiat, rakennushankkeet, viraston muutto, piispantarkastus ja ylimääräiset kirkollisvaalit ovat pitäneet välillä kiireisenä. Mutta aikansa on kaikilla asioilla auringon alla.