Paikallisuutiset

Navetasta taivaalle ja takaisin – Viljar Sedrik päätyi Virosta Kalajoelle, tekee nyt unelmiensa työtä eikä voisi kuvitellakaan parempaa elämää: "Tänne oli helppo jäädä"

Kalajoen Hiekkasärkillä tuulee. Tuulenpuuska tarttuuViljar Sedrikin liitovarjoon ja nostaa sen ilmaan. Taivaalle avautunut varjo on kuin valtava mandariinilohko.

– Varjo haluaisi kovasti lentää, Sedrik naurahtaa muksahdettuaan kuvauksen aikana pari kertaa nurin hiekkadyyneille. Onneksi hänellä on kypärä.

Sedrik on kotoisin Virosta, pikkusaarelta nimeltään Hiidenmaa. Suomeen hän päätyi työn vuoksi.

– Tulin vuonna 2011 Sievin ja Nivalan alueelle kunnaneläinlääkärin sijaiseksi.

”Sitten vain päästetään irti ja mennään etsimään lähimmän pilven alle paikkaa, josta pääsee eteenpäin.

Sievistä ja Nivalasta matka jatkui Pyhäjoelle ja lopulta Kalajoelle. Nyt kotitalon ikkunoista näkyy hiekkaa, mäntymetsää ja meri.

– Kun tunnen meren tuoksun ja näen hiekan, minulle tulee kotoisa olo. Täällä on hyvin samanlaista kuin siellä, missä olen kasvanut. Siksi tänne oli niin helppo jäädä.

Urasuunnitelmat Sedrik löi lukkoon jo yläasteella. Hän oli ratsastanut pikkupojasta saakka, joten hän päätti ryhtyä eläinlääkäriksi ja keskittyä nimenomaan hevosiin. Tarton yliopistossa, jonka kutsumanimi on osuvasti Lehmäkoulu, hevoset vaihtuivat nautoihin.

– Nautapuolella pystyn tekemään enemmän. Yhdellä tilalla on paljon eläimiä, joten ennaltaehkäisevällä työllä saa aikaan isoja muutoksia, Sedrik kertoo.

Yliopiston kursseilla joka kolmas opiskelija oli suomalainen, ja he ehdottivat Sedrikille harjoittelupaikkaa Suomesta. Niinpä Sedrik otti ja lähti tuntemattomaan maahan ilman kielitaitoa.

– Maaseudulla ihmiset ovat mukavia ja eläimetkin tulivat kuntoon, joten heikko kielitaito ei haitannut mitään. Mutta pakkohan sitä oli vähitellen opetella.

Koska Sedrikillä ei ollut siihen aikaan älypuhelinta ja nettiliittymäkin oli turhan kallis, hän opetteli kieltä paikallisesta sanomalehdestä. Ensimmäisen luetun kolumnin jälkeen iski päänsärky, joka jatkui pari viikkoa.

– Mutta sitten alkoi helpottaa. Työn avulla pystyin maksamaan opintolainat ja pääsin omille jaloilleni aika tehokkaasti.

Nyt Sedrikillä on oma yritys. Itse asiassa juuri tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi osakeyhtiön perustamisesta.

– Perustin toiminimen Virossa jo yliopiston aikana vuonna 2008. Suomessa olen ollut yksityisenä eläinlääkärinä vuodesta 2015, mutta puhuimme kirjanpitäjäni kanssa, että osakeyhtiö on parempi muoto, jos haluaa palkata työntekijöitä.

Ja juuri siitä yrittämisessä on kyse: kasvamisesta ja kehittymisestä. Sedrikillä on nyt yksi osa-aikainen työntekijä ja kolme työntekijää koulutuksessa. Jatkossa Sedrik haluaa työllistää heidät kokopäiväisesti niin, että yksi sorkkahoitaja keskittyy akuutteihin tapauksiin, muut ongelmien ennaltaehkäisyyn.

Sedrik itse on suuntautunut ennaltaehkäisevään työhön ja hedelmällisyyteen. Hän on aiheista ilmeisen innostunut ja hakee heti kaapista muovisen siivilän.

– Yleensä yksi lehmä tekee vain muutaman vasikan, mutta todella hyville lehmille halutaan enemmän jälkeläisiä. Niinpä niille tehdään alkiohuuhtelu, jossa munasolut kerätään tällaiseen siivilään ja laitetaan toisen lehmän kohtuun kasvamaan.

Lehmä on loppujen lopuksi kuulema hyvin samanlainen otus kuin ihminenkin.

Maatiloilla pitää Sedrikin mukaan panostaa sekä eläinten että ihmisten hyvinvointiin. Silloin työ on miellyttävää ja kannattavaa.

– Maatalous on ala, joka kulkee kriisistä kriisiin. Ei se ole koskaan ollut mikään kultakaivos, mutta nykyään monen tilan on pakko kasvaa. Samalla työnkuva muuttuu ja päivästä loppuvat tunnit, jos kaiken tekee itse.

Siksi maatiloilla jaetaan vastuuta ja tehdään tiimityötä: hedelmällisyysneuvonta, eläinlääkäripalvelut, peltourakointi ja monet muut palvelut ostetaan ulkopuolisilta toimijoilta.

Sedrik käy tiloilla noin kerran kuussa. Aika on varattu etukäteen, jotta kaikki edellisen käyntikerran jälkeen ilmenneet asiat voidaan käydä kunnolla läpi.

– Yritämme aina pohtia isoa kuvaa. Sairaan eläimen hoitaminen vie paljon aikaa, joten ennaltaehkäisevä työ on todella tärkeää.

Vaikka Sedrik rakastaa työtään, hän malttaa olla myös vapaalla. Tosin mies ei jää silloinkaan sohvalle makaamaan: hän harrastaa varjoliitoa, triathlonia ja matkustamista.

– Haluan työpäivänkin jälkeen haastaa itseäni enkä vain kaatua väsyneenä sohvalle.

Varjoliito onkin erittäin hyvä harrastus, sillä se todella nollaa aivot pitkän työviikon jälkeen.

– Juoksulenkillä voi aina pohtia asioita, mutta varjoliidossa pitää keskittyä lentämiseen: muuten taivaalta laskeutuu äkkiä alas.

Sedrik päätyi harrastuksen pariin huomattuaan lehdessä ilmoituksen varjoliitokurssista. Nykyään hän lentää aina, kun aika riittää ja sää sallii.

– Lentämisessä menee koko päivä. Jos on liian kova tuuli tai sateen riski, lentäminen ei onnistu. Tänä vuonna on ollut hyvin tuulista: viime kesä oli hyvä, mutta silloin oli sitten enemmän työkiireitä.

Sedrik liitää ilman moottoria. Koska Kalajoen seutu on hyvin tasaista ja merituuli puuskittaista, alueen varjoliitäjät nousevat yleensä ilmaan Ylivieskan lentokentältä taittopyörähinauksen avulla.

– Toisella reunalla on auto ja toisella liitäjä. Välissä on pitkä naru. Kun auto lähtee ajamaan liitäjää vastaan, varjo nousee ilmaan. Sitten vain päästetään irti ja mennään etsimään lähimmän pilven alle paikkaa, josta pääsee eteenpäin.

Varjoliitäjä käyttää hyväkseen lämpimiä nousevia ilmavirtauksia. Sinisellä taivaalla niiden löytäminen on haastavaa, mutta pilvisellä säällä homma toimii hyvin.

– Pitää etsiä pilvi ja maasta se kohta, missä pilven varjo näkyy. Siinä välissä on nostava ilmamassa. Jos keli on hyvä, parhaimmat liitäjät voivat lentää etelärannikolle asti.

Varjoliitäjät laskeutuvat aina vastatuuleen. Sen jälkeen soitetaan joko kaverille tai lähdetään liftaamaan. Jos liitäjä on päätynyt satojen kilometrien päähän, kotiin tullaan junalla.

– Mukana pitää olla aina vettä, eväitä ja jonkin verran rahaa, koska kotiin pääsy saattaa ottaa aikaa.

Sedrik on liitänyt pisimmillään 30 kilometrin matkan Pudasjärvellä. Kerran hän on laskeutunut pellon sijasta kotinsa viereen Kalajoen hiekkadyyneille.

– Sain vain hauskan idean lähteä lentämään kotiin, Sedrik naurahtaa.

Vaikka varjo kulkee tuulettomalla kelillä 30–40 kilometriä tunnissa ja tuulisella säällä jopa 70 kilometriä tunnissa, ilmassa on hyvin aikaa ihailla maisemia.

– Metsien, järvien, soiden ja peltojen yhdistelmä on todella kaunis. Luonto näyttää kauniilta ilmasta käsin.

Luonto on läsnä myös Sedrikin toisessa harrastuksessa, triathlonissa. Sedrik on suorittanut täyden matkan triathlonin eli Ironman-kilpailun. Siinä uidaan 3,8 kilometriä, pyöräillään 180 kilometriä ja juostaan lopuksi vielä maraton.

Tämänkin harrastuksen hän aloitti nollasta.

– Olen aina ollut hevospoika enkä ole harrastanut ratsastuksen lisäksi mitään muuta urheilua. Ensin päätin juosta maratonin ja kun olin tehnyt sen, halusin tehdä jotakin vielä hullumpaa.

Nyt triathlon on suoritettu ja seuraavaksi suunnitelmissa on ultramaraton.

– Haen kilpailuista osallistumisen iloa. Olen kilpailuhenkinen itseäni vastaan, mutta ei minua harmita yhtään, jos joku menee ohi, Sedrik kertoo.

Kahden vaativan harrastuksen ja työn lisäksi Sedrik ehtii vielä matkustella. Hän käy Virossa pari kertaa vuodessa ja suuntaa muut lomareissut kaupunkien ja rantojen sijasta luonnon keskelle.

– Alpit, ja vuoret muutenkin, ovat suosikkikohteitani, koska asun jo valmiiksi tasamaalla ja merenrannalla. Sveitsin vuoristokylät ovat todella kauniita ja lehmätkin kävelevät siellä maalaisromanttisesti pitkin teitä.

Lehmiä tulee rapsuteltua myös ulkomailla.

– Yritän mennä tilavierailuille olinpa sitten Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Alpeilla tai Suomessa. Kysymällä se aika usein onnistuu.

Sedrikin viimeisin reissu suuntautui Peruun. Hän jäi sinne loukkuun, sillä koronan vuoksi kaikki lennot oli peruttu ja ulkona liikkuminen kielletty.

– Olimme siinä vaiheessa toisella puolella Andeja sademetsän reunalla ja kotiutuslennot lähtivät pääkaupungista. Siksi reissu vähän venyi, Sedrik naurahtaa.

Vaikka matkailu on aina yhtä mukavaa, myös kotiin palaaminen tuntuu hyvältä. Virokin on vuosien varrella muuttunut niin paljon, että Sedrik ei osaa kaivata sieltä muuta kuin juhannuskokkoja.

– Ja Suomessa on monia tapoja, joita Virossa ei ole ollenkaan. Täällä vietetään ylioppilasjuhlia ja ristiäisiä perhettä laajemmalla piirillä. On ihan mahtavaa, että sukulaisia ja ystäviä ei nähdä pelkästään häissä ja hautajaisissa.

Ainoa asia, mikä Sedrikiä Suomessa häiritsee, on yrittäjyyden mollaaminen.

– Virossa se on mahtavaa, kun joku menestyy. Kateellisuuskin on motivoivaa ja vie eteenpäin. Täällä taas tuntuu, että menestyneille yrittäjille annetaan vain kritiikkiä.

Sedrikin mielestä suomalaisten pitäisi olla kiitollisia ja ylpeitä siitä, että yrittäjät osallistuvat yhteiskunnan ylläpitoon. Virossa tällaista panostusta näkee vain harvoin.

Sedrik ei siis ole lähdössä Kalajoelta minnekään. Juuri nyt elämä on hyvää.

– Olen kasvanut 90-luvun Virossa ja kirjoittanut ensimmäisen työsopimukseni 13-vuotiaana. Siihen verrattuna olen päässyt pitkälle. Minulla on oma koti, vaimo ja innostava työ. Ei sen enempää osaa enää toivoakaan.