Pääkirjoitukset

Pääkirjoitus: Puoluejohtajan pesti alkaa olla ihmistä isompi

Viime viikolla Sanna Marin (sd.), tällä viikolla Maria Ohisalo (vihr.)... Kuka puoluejohtaja järjestänee tiedotustilaisuuden ensi viikolla ja ilmoittaa tämän olevan tässä? Marin lähtee voitosta huolimatta, Ohisalo tappion takia.

Ei ainakaan vaalivoittaja kokoomuksen Petteri Orpo, jolla on edessään neljä vuotta kestävä hirmuinen paine. Kyse ei ole pelkästään ennen vaaleja annetuista pyhistä lupauksista ja juhlallisista vakuutuksista.

Tietenkin monipuoluejärjestelmässä puolueet joutuvat tuunaamaan linjauksiaan suhteessa tulevien hallituskumppanien näkemykseen. Hyvin yksinkertaisesta syystä: muuten maahan ei saada enemmistöhallitusta.

Vähemmistöhallitusten mahdollisuudenkin suomalaiset poliitikot ovat kieltäneet kuin konsaneen Pietari mestarinsa hiilivalkeilla. Ei, vähemmistöhallitus ei Suomessa käy. Olisihan se toki kansan voittajille vaaleissa antaman tuen kannalta hyvin kyseenalainen ratkaisu. Ei kai esimerkiksi Tanskaa ja Norjaa ole silti tavattu vallan epädemokraattisina maina pitää? Niissä vähemmistöhallitukset ovat olleet hyvin usein ratkaisu, joka on myös toiminut.

Varmasti Suomeen saadaan Marinin toimitusministeristön tilalle poliittinen enemmistöhallitus. Se ottaa aikansa, mutta lopulta ratkaisu syntyy.

Sen jälkeen varsinkin päähallituspuolueiden puheenjohtajat ovat ministereinä jatkuvassa paineessa, jota voi pitää inhimilliseen suorituskykyyn ja jaksamiseen suhteutettuna minimissään hyvin kovana. Käytännössä esimerkiksi pääministerin pesti ja samaan aikaan maan suurimman puolueen johtaminen on yhtä ihmistä isompi tehtävä.

Pääministerin tehtävä on pitää hallitus kasassa ja saada se myös tekemään töitä. Varsinkin nyt näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa töiden tekeminen tarkoittaa kansalaisten kannalta ei niin kivoja ratkaisuja.

Englannin legendaarinen pääministeri Sir Winston Churchill valitsi toisen maailmansodan alkuvuosina retoriikan, jossa ei asioita kaunisteltu: ”Minulla ei ole muuta tarjottavaa, kuin verta, raadantaa, kyyneliä ja hikeä.”

Suomen tilanne ei toki ole verrattavissa Adolf Hitleriä vastaan taistelevaan maahan, mutta kuvaannollisesti Suomen valtiontaloudessa on siitä kyse. Valtion menojen leikkaaminen ilman, että ei oikeasti leikata mistään – ainakaan niin, että se kenenkään kansalaisen arjessa tuntuisi – on hieno tavoite. Jossain rinnakkaistodellisuudessa, mutta ei siellä missä me tällä hetkellä elämme.

Puoluejohtajapääministerille jokainen tuleva hetki voi tarkoittaa yhtäkkiä iskevää grillausta: miksi näin, miksei näin ja ettekö te luvanneet? Kaiken lisäksi verbaaliväijytyksiä voi tulla sekä omilta että kilpailijoilta. Nokitettuna tavallisella tai sosiaalisella medialla, joka on valmis jokaisen 24/7:n sekunnin.

Pysy sitten tässä tolkuissasi, kun samalla pitäisi pitää edes jonkinlaisessa kasassa politiikan ulkopuolinen elämä.

Itsepähän ovat ratkaisunsa tehneet ja pyrkimällä pyrkineet valtaan eli mitäpä heitä surkuttelemaan. Totta kai niinkin on ja näinkin voi asian kuitata. Silti ripaus inhimillisyyttä ehkä olisi paikallaan. Ihmiset jaksavat yllättävänkin pitkään, näyttävät jopa ylittävän säällisenä pidettävän sietokyvyn, mutta kukaan ei jaksa loputtomiin.

Entinen kuntaministeri Hannes Manninen (kesk.) totesi vajaat 13 vuotta sitten ilmoittaessaan luopuvansa eduskuntatyöstä: “41 vuotta julkisena kusitolppana riittää...”

Manninen varmaankin oli lausuntonsa hetkellä syvästi tympääntynyt politiikkaan ja edustukselliseen demokratiaan, mutta hänellä lastina ei ollut missään vaiheessa puolueen puheenjohtajuus. Sosiaalinen mediakin oli ehtinyt hädin tuskin syntyä ennen kuin Manninen löi poliittiset kintaansa tiskiin.

Ei muuta kuin voimia ja jaksamista tuleville puheenjohtajapää- ja valtiovarainministereille. Arvokas työ on luonnollisesti altis arvostelulle. Se on demokratian itsestäänselvyys. Silti joku roti pitäisi haukkumisessakin olla. Puoluekantaan katsomatta.

Pääkirjoitukset ovat Keskipohjanmaan kannanottoja, jotka kuvastavat lehden periaatelinjaa. Kirjoitukset laatii Keskipohjanmaan toimitus.