tiistai 28.1.2020 | 21:10
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Artikkeli

Elise Pihlajaniemen sunnuntaipakina: Mies metsässä vai metsämies?

Keskipohjanmaa
Su 8.9.2019 klo 09:30

Olet lukenut 1/3 ilmaista artikkelia.

Sanotaan monimuotoisuuden häviämisestä mitä hyvänsä, metsästyspuheeseen liittyvän keskustelun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Metsästystä puolustetaan ja sitä vastaan hyökätään kuin oltaisiin rautakautisella linnavuorella. Esimerkiksi jos metsästämistä koskeva puheenvuoro annetaan jollekin intomieliselle metsästäjälle, ihmettelee tämä monesti asian ympärillä pyörivää keskustelua. Kyllähän nyt kai jokainen maalla asuva metsästää; metsästämisen vastustaminen on ehkä vain luonnosta vieraantuneiden kaupunkilaisten vouhotusta! Metsästyksessä katsotaan olevan kyse ikiaikaisesta erällä käymisestä, ruoan hankkimisesta ja melkein hyväntekeväisyydestä, eli eri lajien kannansäätelystä, omalla vapaa-ajalla tehtynä ja omin rahoin maksettuna.

Ja sitten on näitä toisen ääripään edustajia, jotka lyövät usein pöytään karut tilastot vaikka Suomen romahtaneista metsäkana- ja vesilintukannoista. He jaksavat muistuttaa, että koko maailman villieläinten määrä on neljässä vuosikymmenessä vähentynyt yli puolella. Suomalainenkin metsästäjä on omalta osaltaan ollut tässä negatiivisessa kehityksessä mukana. Ja jos saalis ei ole pääasia, miksei metsällä voisi kuljeskella ilman asetta? Tuohustelu ja eläinten bongaaminen onnistuu kai myös ilman verenvuodatusta, onnistuuhan?

Tässä vaiheessa keskustelua läksynsä lukenut, puolueeton kansalainen osaa muistuttaa hirvieläinten metsästyksen kannanhoidollisesta merkityksestä esimerkiksi tieliikennekuolemien ennaltaehkäisyssä. Muistetaan vedota metsästäjien vastuullisuuteen lajintunnistuksen suhteen, sitoutumiseen jättää uhanalaistuneet lajit ampumatta ja ampua alas ne molempien osapuolten räikeimmät ulostulot. Mutta riittääkö tämä saattamaan nämä linnavuoren puolustajat ja sinne hyökkäävät yhteisten nuotiosavujen ääreen? Metsästyksessähän on kirjaimellisesti kysymys elämästä ja kuolemasta; voiko minkäänlainen yhteisymmärrys asian harrastajien ja sitä paheksuvien välillä olla mahdollinen?

Aikojen ja luonnon muuttuessa, luonnon monimuotoisuuden kärsiessä ja villieläinlajien taantuessa, olisi ehkä ihan aiheellista pohtia, voisiko metsästäminenkin muuttua? Voisiko metsästäjä tulla siis hieman vastaan? Metsästää vaikka vain joka 10.päivä, kuten esimerkiksi Riistainfon nettisivuilla vinkataan? Rajoittaa omaehtoisesti panosten määrää? Tai jopa käydä erällä ihan vain oleilemassa, käveleskelemässä, vaikka kameran ja kiikarien voimin, aseen jäädessä kotiin? Sytyttäisi nuotion syysillassa, puhelisi kaverin kanssa henkeviä tai maallisia, keittelisi kahvia, ehkä ottaisi pienet terävätkin, jos sattuu olemaan täysi-ikäinen ei-sen-illan-kuski. Tekisi kaikkea sitä mukavaa, mitä metsästämiseen monesti liittyy.

Erästelyhän on oikeasti hieno harrastus: luonnon äänien kuuntelua, himmenevän syysillan tuoksujen vahvaa tuntua nenässä, tulen räsähtelyä nuotiossa, aamu-usvien ihastelua. Ja uskonpa, että maaseudun naispulan keskellä tuollainen kevyt-erästely vetäisi naisista porukkaa varmasti kaveriksi kaupungeista pilvin pimein. Eläimiä harrastuksekseen lahtaava mies kun ei ole jokaisen naisen mieluisin kumppanivaihtoehto. Sitä paitsi, metsästysharrastuksen kääntäminen luontoharrastukseksi on vain pieni suunnanmuutos silloin, jos saalis ei ole se pääasia, kuten monesti väitetään. Ja jos saalis oikeasti on se pääasia, miten vastuullista metsästäminen silloin enää on?

#
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »